Kohta kolme viikkoa uutta paranemisyritystä takana. Päivä päivältä usko paranemiseen kasvaa, vaikka huoli, jatkuva varovaisuus ja kipu välillä sitä yrittävätkin nakertaa.
Leikattu akilles on kyllä selkeästi kipeämpi kuin kipsillä hoidettu - ainakin minulla. Katkeamiskohtaa alkaa helposti rasituksessa koskea, ja öisin herään usein tykyttävään kipuun. Nilkkakipuun ei kuole, varsinkin kun on potenut akilleskipua jo vuosia, mutta päälle kipu on raskasta. Kesken työpäivänkin kokeilen välillä, onko jänne todella vielä tallella.
Kävely sujuu jo paremmin, joskus liki normaalisti, mutta vain kengät ja kantakorokkeet jalassa. Kävelen paljain jaloin vain suihkuun jne., muuten kotonakin kiilakorkotennarit aina jalassa. Niillä jalkaa ei tarvitse varoa joka askeleella. En siis ole oikeastaan ollenkaan ponnistanut pohkeella vielä. Näin mennään lääkärin ohjeiden mukaan vuodenvaihteeseen.
Kävely kuitenkin aktivoi paranemista selvästi. Niin leikkaushaavan iho kuin itse jänne ovat vahvistuneet selkeästi.
Vaikka pelkoja on, olen iloinen jokaisesta pienestäkin kävelylenkistä. Tänään joulukuinen aurinko kruunasi noin kilometrin kävelyn lounaspaikkaan - enkä edes ajatellut ihan joka askelta. Lisäksi suuri ilo on ollut salitreeniin palaaminen. Voin kannustaa kaikkia akillespotilaita testaamaan erilaisia liikkeittä, yllättävän moni kuitenkin toimii vaikka pohjetta ei voi jännittää. Reiden, pakaran ja polven lihasten kuntouttaminen auttaa varmasti jatkossa muutakin paranemista.
Olennaista on nyt selvitä läpi joulukuun ilman takapakkeja. Onneksi edelleenkään ei ole liukasta. Vuodenvaihteessa on taas tapaaminen ortopedin kanssa. Tämän lisäksi aloitan varsinaisen kuntoutuksen Omasairaalassa. Töölön sairaalan sairaalalääkärin vastaanottoajan peruin; en usko, että nämä vinkit "älä kiipeile puihin, älä pese ikkunoita ja syö kanaa" auttavat enää tämän enempää.
Leikattu akilles on kyllä selkeästi kipeämpi kuin kipsillä hoidettu - ainakin minulla. Katkeamiskohtaa alkaa helposti rasituksessa koskea, ja öisin herään usein tykyttävään kipuun. Nilkkakipuun ei kuole, varsinkin kun on potenut akilleskipua jo vuosia, mutta päälle kipu on raskasta. Kesken työpäivänkin kokeilen välillä, onko jänne todella vielä tallella.
Kävely sujuu jo paremmin, joskus liki normaalisti, mutta vain kengät ja kantakorokkeet jalassa. Kävelen paljain jaloin vain suihkuun jne., muuten kotonakin kiilakorkotennarit aina jalassa. Niillä jalkaa ei tarvitse varoa joka askeleella. En siis ole oikeastaan ollenkaan ponnistanut pohkeella vielä. Näin mennään lääkärin ohjeiden mukaan vuodenvaihteeseen.
Kävely kuitenkin aktivoi paranemista selvästi. Niin leikkaushaavan iho kuin itse jänne ovat vahvistuneet selkeästi.
Vaikka pelkoja on, olen iloinen jokaisesta pienestäkin kävelylenkistä. Tänään joulukuinen aurinko kruunasi noin kilometrin kävelyn lounaspaikkaan - enkä edes ajatellut ihan joka askelta. Lisäksi suuri ilo on ollut salitreeniin palaaminen. Voin kannustaa kaikkia akillespotilaita testaamaan erilaisia liikkeittä, yllättävän moni kuitenkin toimii vaikka pohjetta ei voi jännittää. Reiden, pakaran ja polven lihasten kuntouttaminen auttaa varmasti jatkossa muutakin paranemista.
Olennaista on nyt selvitä läpi joulukuun ilman takapakkeja. Onneksi edelleenkään ei ole liukasta. Vuodenvaihteessa on taas tapaaminen ortopedin kanssa. Tämän lisäksi aloitan varsinaisen kuntoutuksen Omasairaalassa. Töölön sairaalan sairaalalääkärin vastaanottoajan peruin; en usko, että nämä vinkit "älä kiipeile puihin, älä pese ikkunoita ja syö kanaa" auttavat enää tämän enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti