Akilles katkeaa kolmannen kerran

Täydellisiä akillesvammaisen
kenkiä.

Kyllä. Tämä vuosi piti olla vuosi, jolloin jalkavaivat jäävät taa. Vuosi alkoi lomailulla aurinkoisessa Barcelonassa. Jalka jaksoi aika hyvin kaupunkilomailun, jonka kruunasi kenkälöydöt: löysin useat juuri sopivilla 5 sentin tukevilla koroilla varustetut kengät. Miten kiva onkaan kävellä ilman kantakorotusta, kun pelkkä korko riittää.

Suomeen palattua iski liukkaat kelit. Eräänä aamuna töihin kävellessä ajattelin, että olen nykyisin kaikkea muuta kuin entinen reippaasti kulkeva minä - olen hiipivä mummo. Varmuus kuitenkin ennen muuta!

Mutta hiipiminen tai korot eivät auttaneet. Mummona töihin kävellessä jalkaa iski yhtäkkiä kipu. Akillesvamman tunnistaa siitä, että on pakko vilkaista taakse: kuka mua löi jalkaan? Sama tällä kertaa, tosin Mannerheimintiellä kävellessä luulin, että jostain autosta oli lentänyt kivi jalkaan.

Ei tämä nyt ihan terveelle näytä. Kuin
joku olisi haukannut palan jalasta.

Menin Töölön tapaturma-asemalle, jossa edessä oli useiden tuntien odottelu. Kipulääkkeen voimin kävin hoitamassa sovitun esityksen Finlandia-talon seminaarissa. Sen jälkeen viimein pääsin ultraääneen, joka ei kertonut juuri mitään. Sain ohjeet tulla aamulla takaisin syömättä ja juomatta, eli valmiina leikkaukseen. Ilta meni Panacodin voimilla tulevaan valmistautuessa.

Seuraavana aamuna lääkäri totesi, ettei pysty auttamaan. Jalka on kohtuullisen voimakas ("ei uskoisi, että se on ollut 15 viikkoa kipsissä"), siinä on refleksit, eli jonkinmoinen jänne on yhä tallella. Ehkä kyseessä on vain ruhje.

Magneettikuvausta lääkäri kuitenkin suositteli, mutta totesi, etten tule saamaan sitä Töölössä pitkään aikaan. "Olet liian hyvässä kunnossa." Näine hyvineni lähdin töihin. Ehkä jossain määrin onnellinen, ettei kipsiaika alkanut ainakaan heti.

Paras kahvi ikinä. Ei
leikkausta, ainakaan
heti.

Illalla kävin tapaamassa jalan leikannutta Eero Hirvensaloa ja magneettikuvassa. Jalka on oikeasti aika hirveännäköinen, mutta sovittiin, että katsotaan tilannetta ajan kanssa. Jalan hermosto on luultavasti jonkin verran vaurioitunut pitkästä kipsiajasta; jalka on yhä monesti punakka, varpaista sininen, kylmänarka. Jalka saisi olla siis paremmassa kunnossa ennen leikkausta. Kaksi tyypillistä komplikaatiotahan multa enää puuttuu: tulehdus ja veritulppa...

Sain siis ohjeet elää tavallista elämää ja urheilla niin paljon kuin vain pystyn.

Seuraavana päivänä sain tulokset magneetista: jänne on irronnut lähes täysin kantaluusta. Edessä on korjausleikkaus, jossa rakennetaan uusi jänne takareiden tai ison varpaan jänteestä.

Viikonlopun olen nyt tosiaan liikkunut paljon. Vesijuoksua, salia, pientä ulkoilua, kuntopyörää. Aamulla glute bridgessä nousi 100 kiloa kevyesti - ei tarvita akillesta. Tänään suuntaan infrapunasaunaan, jonka pitäisi syvälämmittää kudoksia. Olen tehnyt listaa asioista, jotka pitää tehdä ennen uutta kipsiaikaa. Ison kirjapinon kävin jo ostamassa.

Samaan aikaan valitsen leikkauspaikkaa. Töölössäkin jalka varmaan leikattaisiin, mutta "jatkohoitoja" en ainakaan halua sieltä.

Nyt on selkeästi sanottu, että jalkaa ei olisi pitänyt koskaan hoitaa konservatiivisesti kipsillä. Toki ekassa leikkauksessa olisi myös pitänyt jo tehdä siirre.

Itse olen onnellinen, että olen reippaasti yrittänyt liikkua ja kuntouttaa itseäni ja jalkaa nämä väliajat ja kipsissäkin. Miten huonossa kunnossa olisinkaan muuten. Tunnen jalan myös paremmin: nyt kun jänne on kiinni parilla rihmalla kantaluussa, siinä on yhä yhtä paljon voimaa kuin kipsihoidon jälkeen - mun jalka ei siis kipsillä parantunut kyllä yhtään.

Suuri oppi tästä: kyseenalaistakaa. Ortopedikaan ei ole kaikkitietävä.