Viikon kysymys: voiko ilman akillesjännettä kävellä - ja vielä ontumatta? No tästä aion ottaa selvää.
Viime viikko oli käänteitä täynnä. Ensiksi sain tiedon, että yksityinen sairaala, josta olin kysellyt leikkausta, ei ota mua potilaaksi. Akillesjänteen korjaus siirteellä, etenkin mun taustalla, on liian riskileikkaus omalla rahalla ja päiväsairaalassa tehtäväksi. Omat rahat eivät välttämättä riitä, vaikka olisin valmis pistämään leikkaukseen merkittävästikin säästöjä. Jos haavaan tulee komplikaatioita, hommasta voi tulla todella pitkä ja monivaiheinen.
Sitten kävin magneettikuvineni tapaamassa kirurgiani Eero Hirvensaloa. Todettiin tilanne: jänne ei todennäköisesti ole enää mitenkään kiinni kantaluussa. Tutkailimme jalkaa, jolla olin kävellyt pakkasessa vastaanotolle noin vartin. Jalka oli varpaista liki täysin sininen ja muuten punakka. Kroppa on todella todennut sen heikoimmaksi lenkiksi, joka ei kaipaa verenkiertoa ja siten lämpöä.
Minulle on siis tullut jonkinlainen sympaattisen hermoston häiriötila, jossa elimistö hylkii pitkään huolta ja kipua tuottanut, liikkumatonta raajaa. "Jos tuo olisi minun jalka, siihen ei todella koskettaisi veitsellä", lääkärini totesi.
Sympaattisen hermoston häiriö voi aiheuttaa pahimmillaan kroonisen hermokivun. Lisäksi oireita ovat hikoilu ilman syytä ja karvankasvu. Minulla onneksi on vasta tämä väriongelma sekä hankaluudet lämmönsäätelyssä.
Sain ohjeet. Kuntouta jalkaa, ja unohda vamma. Tee kaikkea, mistä nautit. Ole hyvällä mielellä. Jalasta, ja siten elimistöstä on saatava hälytystila pois.
Leikkauksesta Hirvensalo ei antanut kovin ruusuista kuvaa. Kaikki vaihtoehdot ovat melko epävarmoja. Komplikaatioiden riski on suuri. "Ymmärrän, että sä olet nuori ihminen ja haluaisit tietysti vielä urheilla." Niinpä.
Ok. Olen siis aloittanut elämän ilman akillesjännetä. Tavoitteeni on, että opin kävelemään ilman ontumista. Sitä kroppa ei tule kestämään pidemmän päälle.
Asioita, joilla saan jalan pysymään normaalivärisenä
Edessä on siis tätä elämää pari kuukautta, ehkä enemmän. Olen iloinen tavallisesta elämästä. Olen iloinen liikunnasta. Olen iloinen, etten joutunut vielä kipsiin - en millään jaksaisi sitä enää.
On totta myös, että olen surullinen. Entä jos en koskaan enää juokse, hyppää. Olenko ensi kesän taas kipsissä. Moni on kehottanut tekemään hoitovirheilmoituksen, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt on tsempin aika.
Viime viikko oli käänteitä täynnä. Ensiksi sain tiedon, että yksityinen sairaala, josta olin kysellyt leikkausta, ei ota mua potilaaksi. Akillesjänteen korjaus siirteellä, etenkin mun taustalla, on liian riskileikkaus omalla rahalla ja päiväsairaalassa tehtäväksi. Omat rahat eivät välttämättä riitä, vaikka olisin valmis pistämään leikkaukseen merkittävästikin säästöjä. Jos haavaan tulee komplikaatioita, hommasta voi tulla todella pitkä ja monivaiheinen.
Sitten kävin magneettikuvineni tapaamassa kirurgiani Eero Hirvensaloa. Todettiin tilanne: jänne ei todennäköisesti ole enää mitenkään kiinni kantaluussa. Tutkailimme jalkaa, jolla olin kävellyt pakkasessa vastaanotolle noin vartin. Jalka oli varpaista liki täysin sininen ja muuten punakka. Kroppa on todella todennut sen heikoimmaksi lenkiksi, joka ei kaipaa verenkiertoa ja siten lämpöä.
Minulle on siis tullut jonkinlainen sympaattisen hermoston häiriötila, jossa elimistö hylkii pitkään huolta ja kipua tuottanut, liikkumatonta raajaa. "Jos tuo olisi minun jalka, siihen ei todella koskettaisi veitsellä", lääkärini totesi.
 |
| Iloinen mieli on olennainen osa paranemista nyt. |
Sain ohjeet. Kuntouta jalkaa, ja unohda vamma. Tee kaikkea, mistä nautit. Ole hyvällä mielellä. Jalasta, ja siten elimistöstä on saatava hälytystila pois.
Leikkauksesta Hirvensalo ei antanut kovin ruusuista kuvaa. Kaikki vaihtoehdot ovat melko epävarmoja. Komplikaatioiden riski on suuri. "Ymmärrän, että sä olet nuori ihminen ja haluaisit tietysti vielä urheilla." Niinpä.
Ok. Olen siis aloittanut elämän ilman akillesjännetä. Tavoitteeni on, että opin kävelemään ilman ontumista. Sitä kroppa ei tule kestämään pidemmän päälle.
Asioita, joilla saan jalan pysymään normaalivärisenä
- liikunta. Normisalikäynnit ja kuntopyörän ajo. Vesijuoksu on ihan huippua (vaikka kovin tylsää).
- infrapunasauna, toki myös tavallinen. Infran jälkeen jalka pysyy ihanan lämpimänä pitkään. Lämpimät vaatteet tuntuvat myös auttavan: jos muutenkin paleltaa, kipeään jalkaan menee vielä vähemmän lämpöä.
- kotona venyttelyt ja varvasjumppa. Mitä tukevampi jalkaterä ja nilkka on ja mitä paremmin nilkka liikkuu, sitä vähemmän ontumista.
- mielikuvaharjoittelu: uima-altaassa varpailla kävely ja varpaille nousu. Aivot alkavat uskoa, että molemmat jalat toimivat yhtä hyvin.
- korot. Naiselle tämä on helpompaa. Mitä korkeammat korot, sitä paremmin kävelen.
- hellittely. Hieronta, lämmittäminen kaurapussilla, jalkahoito.
Edessä on siis tätä elämää pari kuukautta, ehkä enemmän. Olen iloinen tavallisesta elämästä. Olen iloinen liikunnasta. Olen iloinen, etten joutunut vielä kipsiin - en millään jaksaisi sitä enää.
On totta myös, että olen surullinen. Entä jos en koskaan enää juokse, hyppää. Olenko ensi kesän taas kipsissä. Moni on kehottanut tekemään hoitovirheilmoituksen, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt on tsempin aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti