Leikatun akilleksen lopputarkastus

Kuusi viikkoa akilleksen ja haglundin kantapään leikkauksesta. Eroon kepeistä ja kipsisaappaasta, mutta mieli ei ole kovin korkealla.

Kävin taas sekä Töölössä erikoistuvan ortopedin sekä yksityisesti leikanneen ortopedin vastaanotolla. Aika erilaiset tunnelmat näiden jälkeen.

Akilleksessa tuntuu yhä selkeästi katkeamakohta; jänne on yhdestä kohtaa kapeampi ja sen päältä taas merkittävästi paksumpi kuin ennen. Leikaanneen lääkärin mukaan jänne on sellainen kuin sen tässä kohtaa pitääkin olla ja paksultakin kohdalta  "mukavan ohut" leikatuksia jänteeksi - paljon paksummaksikin se voisi jäädä. Haavassa on yksi vielä rupinen kohta, jossa lääkäri epäili olevan vielä tikkiä, mutta sellaista ei löytynyt. Iho on hauras eikä sitä saa yhtään venyttää.

Mutta ei saa itse jännettäkään. Seuraavan kuukauden ajan tulee olla todella todella varovainen, vaikka leikattu jänne on kyllä vahvempi kuin kipsattu. Lääkäri myös uskoi, ettei jänne katkea alempaa, vaikka se onkin haglundin takia kovin ohut kantapään kiinnikkeiltään; jänne ei yleensä katkea kahdesta eri kohdasta.

Leikannut ortopedi suositteli kävelyä ensisijaisena kuntoutuksena, mutta ei kieltänyt terapeuttista jumppaakaan: esim. istualtaan varpaille nousua, kuminauha päkiän alla jalanojennuksia jne. Jos jalka on vielä kovin jäykkä kuukauden päästä, voidaan harkita fysioterapiaa.

Kuva: Wikimedia

Töölön sairaalan vastaanotolla tunnelma oli synkempi. Lääkärin mukaan jänne on todella heikonoloinen eikä sillä saa tehdä mitään seuraavaan kuukauteen. Vain varovaista kävelyä kahdella kantakorokkeella ja nilkan heiluttelua jumpaksi. Kahta kantakoroketta (yhteensä noin 2cm) sekä mahdollisesti korkokenkiä käytettävä seuraavat kaksi kuukautta. 5 - 6 kuukauden jälkeen voi yrittää juoksua, ponnistaa aikaisintaan 9 kuukauden päästä.

Ylipäätään Töölön lääkäri koki tarpeelliseksi toistella, kuinka jänteestä ei tulisi koskaa entistä tai hyvää. Ylipäätään käsitys julkisen puolelta on se, että tällaisen vaivan potilas halutaan vain mahdollisimman pian pois kustannuksista. Ontuuko potilas vielä vuoden päästä tai lopun ikää, ei juuri kiinnosta.

Inttämisellä sain sentään kontrolliajan kuukauden päähän. Muuten lopputarkastus olisi päättynyt vain "mene kotiin, ehkä se siitä paranee" -tyyppisiin toivotuksiin. Pieni äänenkorotus johti myös fysioterapeutin konsultaation tarjoamiseen, muuten fysioterapia ei kuulu akillespotilaan hoitoon julkisella puolella. Jätin kuitenkin väliin: sairaalan fysioterapiasta ei ole jäänyt tällä keikalla kovin hyvä kuva.

Kaiken kaikkiaan akillesjännevamman kanssa potilas tuntuu olevan aika yksin. Toisin kuin luunmurtumissa, jossa paranemista voidaan seurata röntgen-kuvauksialla, tässä paraneminen on suhteellista. Mitä kudoksessa lopulta missäkin kohtaa tapahtuu, on jossain määrin arvoitus ilmeisesti paitsi potilaalle, myös lääkärille.

Eihän siinä mitään: varovaisuudesta on syytä muistuttaa tässä kohtaa vakavasti. Itsekin otan sen vielä aiempaakin vakavammin - vaikka en halua elää loppuelämää kipsisaapas jalassakaan. Tässä kohtaa kuitenkin lääkärin muutama kannustava sana paranemisesta ja valoisammasta tulevaisuudesta auttaa paljon.

Tässä kohtaa jaan myös linkin mielestäni kiinnostavaan Marko Tuokon opinnäytetyöhön leikatun akillesjänteen kuntouksesta. Hyvä peruselvitys, miten akillesjänne paranee noin fysiologisesti.