The power of vulnerability - henkistä venytystä

Henkistä venytystä

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia nimellä Akilleen kantapää, koska se niin ilmeisesti sopi akilles- ja kantapäävaivaiselle. Nimi on oikeastaan osuvampi, kuin arvasinkaan, sillä fyysisen puolen lisäksi tämä vaiva on laittanut minut kasvotusten oman haavoittuvuuden kanssa, oman akilleen kantapään kanssa.

Olen aika tyypillinen kympin tyttö. Fiksu, nätti, reipas, pärjäävä. Aina huolehtinut itsestään. Elämä on sujunut kevyesti, ilman näkyviä vastoinkäymisiä. 

Toisaalta tuntenut useinkin syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole aina niin nättejä: kunnianhimosta, kilpailunhalusta. Halunnut tulla nähdyksi rationalistina. Loukkaantunut, jos joku on pitänyt tunteiden vietävänä.

Ja ennen kaikkea olen ollut kyvykäs. Henkisesti ja fyysisesti. Kyvykkyys on ollut identiteetin keskeinen perusta. 

Nyt kun olen vastatusten oman haavoittavuuteni kanssa fyysisesti, on se avannut myös ajatuksia muusta herkkyydestä. Kun fyysinen vamma on niin näkyvä, voisiko se lisätä rohkeutta myös muun haavoittuvuuden näyttämiseen.

Katsoin amerikkaileisen Brené Brownin TED Talkin The Power of Vulnerability, joka oli hyvin avaava. Brown tutkii ihmisten välisiä suhteita, etenkin haavoittavuutta, rohkeutta, häpeää - kovia aiheita. Hän keräsi kuuden vuoden ajan tarinoita, kuinka ihmiset luovat suhteita toisiinsa. Lopputuloksesi hän sai, että parhaiten ihmissuhteissaan yhteenkuuluvuutta ja siten onnea kokivat ihmiset, jotka olivat sinut oman haavoittavuutensa kanssa. "They had the compassion to be kind to themselves first and then to others, because, as it turns out, we can't practice compassion with other people if we can't treat ourselves kindly." "They believed that what made them vulnerable made them beautiful."

Siinä se on: akilleen kantapää.

Brown koki tutkimuksen tuloksen ensin pettymykseksi. Hän kuten niin moni meistä inhosi heikkoutta. Tutkimuksen edessä hän kuitenkin huomasi, ettei tunteita voi tukahduttaa valikoivasti. Haluamme niin kovasti tukahduttaa ikävät tunteet vähättelemällä tai vaikka ylenmääräisellä liikunnalla, työnteolla, alkoholilla, ruoalla jne. Samalla tukahdutamme myös ilon, rakkauden, kiitollisuuden tunteita.

Toinen tapa tukahduttaa omia tunteita on tehdä kaikesta epävarmasta varmaa, mustavalkoista. Ja kuitenkin kaikki elämässä on epävarmaa. On itse päätettävä, kokeeko sen sitten löysässä hirressä roikkumisena vai rajattomina mahdollisuuksina. Tätä mietin myös itse, kun totuttaudun ajatukseen, että jalka saattaa myös jäädä tällaiseksi - mutta ei välttämättä. Ei varmuutta.

Näiden ajatteluiden lisäksi olin tällä viikolla työmatkalla, jossa tapasin paljon uusia ihmisiä. Kukaan ei kysynyt, mikä vika minulla on jalassa - niin hyvin kävelen koroilla. Matka antoi uskoa, että selviän kaupunkilomailusta, joten suuntaan talvilomailemaan New Yorkiin. Doctor's orders, you know: ole iloisella mielellä.