Jos joulukuusta selviää

Kohta kolme viikkoa uutta paranemisyritystä takana. Päivä päivältä usko paranemiseen kasvaa, vaikka huoli, jatkuva varovaisuus ja kipu välillä sitä yrittävätkin nakertaa.

Leikattu akilles on kyllä selkeästi kipeämpi kuin kipsillä hoidettu - ainakin minulla. Katkeamiskohtaa alkaa helposti rasituksessa koskea, ja öisin herään usein tykyttävään kipuun. Nilkkakipuun ei kuole, varsinkin kun on potenut akilleskipua jo vuosia, mutta päälle kipu on raskasta. Kesken työpäivänkin kokeilen välillä, onko jänne todella vielä tallella.

Kävely sujuu jo paremmin, joskus liki normaalisti, mutta vain kengät ja kantakorokkeet jalassa. Kävelen paljain jaloin vain suihkuun jne., muuten kotonakin kiilakorkotennarit aina jalassa. Niillä jalkaa ei tarvitse varoa joka askeleella. En siis ole oikeastaan ollenkaan ponnistanut pohkeella vielä. Näin mennään lääkärin ohjeiden mukaan vuodenvaihteeseen.

Kävely kuitenkin aktivoi paranemista selvästi. Niin leikkaushaavan iho kuin itse jänne ovat vahvistuneet selkeästi.

Vaikka pelkoja on, olen iloinen jokaisesta pienestäkin kävelylenkistä. Tänään joulukuinen aurinko kruunasi noin kilometrin kävelyn lounaspaikkaan - enkä edes ajatellut ihan joka askelta. Lisäksi suuri ilo on ollut salitreeniin palaaminen. Voin kannustaa kaikkia akillespotilaita testaamaan erilaisia liikkeittä, yllättävän moni kuitenkin toimii vaikka pohjetta ei voi jännittää. Reiden, pakaran ja polven lihasten kuntouttaminen auttaa varmasti jatkossa muutakin paranemista.

Olennaista on nyt selvitä läpi joulukuun ilman takapakkeja. Onneksi edelleenkään ei ole liukasta. Vuodenvaihteessa on taas tapaaminen ortopedin kanssa. Tämän lisäksi aloitan varsinaisen kuntoutuksen Omasairaalassa. Töölön sairaalan sairaalalääkärin vastaanottoajan peruin; en usko, että nämä vinkit "älä kiipeile puihin, älä pese ikkunoita ja syö kanaa" auttavat enää tämän enempää.

Leikatun akilleksen ensiaskeleet - ja treeni!

Pari päivää vapaalla jalalla takana. Tunnelma: surkeahko. Kävely: hyvin vaikeaa. Seisominen: hyvin vaikeaa.

Nämä piristävät

Merkittävin ero kipsihoidon jälkeiseen aikaan on se, että jalka ei ole ollut 90-asteen kulmassa ennen walker-saappaasta luopumista. Sain ottaa saappaasta pois vain yhden kantakorokkeen. Näin olen jalka on edelleen hieman ojentunut eikä suostu kääntymään 90-asteen kulmaan. Käytännössä seison siis toinen jalka koko ajan hieman vartalon edessä.

Pelastus on kengät, joita käytän koko ajan, myös kotona. Parhaat ulkokengät minulle on nilkkurit, joissa pieni tukeva korko ja johon saan tungettua kaksi kantakoroketta. Nilkkurin saa myös hyvin auki, ettei jalkaa tarvitse tunkea tai vetää kengästä. Kotona käytän kiilakorkotennareita - naisilla on helppoa, kun valikoimaa on!

Kävelen pienen pieniä askelia ja yritän imitoida oikeaa kävelyä, mutta eihän siitä oikeastaan mitään tule. Kovin paljon jumppaa en ole tehnyt, ajattelin nyt aloittaa pelkillä nilkan heilutuksilla ja katsoa, miten ne toimivat yhdessä kävelyn kanssa - toipuuko vähitellen.

Tein kuitenkin enmmäisen jalkatreenin salilla. Kuntopyörällä ajo sujui tuttuun malliin. Muuten ohjelman on:

• jalanojennuksia laitteessa
• taaksepäin potkuja laitteessa (ns. pakarakone)
• selänojennuksia laitteessa
• lantionnostot, levytanko&painot lantion päällä
• (maljakyykky penkille, kantapäiden alla paksuin levypaino).

Noilla liikkellä olen saanut käytyä reidet ja pakarat läpi ok ilman akillesongelmia. Jalan alaosa nyt jää odottelemaan parempia aikoja.

Ulkona liikkuminen ja treeneihin paluu piristävät, vaikka muuten tämä vammaisuus onkin raskasta - mutta väliaikaista. Toivottavasti Helsinki säilyy yhtä lumettomana vielä pitkään: ei liukkautta kiitos!