The power of vulnerability - henkistä venytystä

Henkistä venytystä

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia nimellä Akilleen kantapää, koska se niin ilmeisesti sopi akilles- ja kantapäävaivaiselle. Nimi on oikeastaan osuvampi, kuin arvasinkaan, sillä fyysisen puolen lisäksi tämä vaiva on laittanut minut kasvotusten oman haavoittuvuuden kanssa, oman akilleen kantapään kanssa.

Olen aika tyypillinen kympin tyttö. Fiksu, nätti, reipas, pärjäävä. Aina huolehtinut itsestään. Elämä on sujunut kevyesti, ilman näkyviä vastoinkäymisiä. 

Toisaalta tuntenut useinkin syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole aina niin nättejä: kunnianhimosta, kilpailunhalusta. Halunnut tulla nähdyksi rationalistina. Loukkaantunut, jos joku on pitänyt tunteiden vietävänä.

Ja ennen kaikkea olen ollut kyvykäs. Henkisesti ja fyysisesti. Kyvykkyys on ollut identiteetin keskeinen perusta. 

Nyt kun olen vastatusten oman haavoittavuuteni kanssa fyysisesti, on se avannut myös ajatuksia muusta herkkyydestä. Kun fyysinen vamma on niin näkyvä, voisiko se lisätä rohkeutta myös muun haavoittuvuuden näyttämiseen.

Katsoin amerikkaileisen Brené Brownin TED Talkin The Power of Vulnerability, joka oli hyvin avaava. Brown tutkii ihmisten välisiä suhteita, etenkin haavoittavuutta, rohkeutta, häpeää - kovia aiheita. Hän keräsi kuuden vuoden ajan tarinoita, kuinka ihmiset luovat suhteita toisiinsa. Lopputuloksesi hän sai, että parhaiten ihmissuhteissaan yhteenkuuluvuutta ja siten onnea kokivat ihmiset, jotka olivat sinut oman haavoittavuutensa kanssa. "They had the compassion to be kind to themselves first and then to others, because, as it turns out, we can't practice compassion with other people if we can't treat ourselves kindly." "They believed that what made them vulnerable made them beautiful."

Siinä se on: akilleen kantapää.

Brown koki tutkimuksen tuloksen ensin pettymykseksi. Hän kuten niin moni meistä inhosi heikkoutta. Tutkimuksen edessä hän kuitenkin huomasi, ettei tunteita voi tukahduttaa valikoivasti. Haluamme niin kovasti tukahduttaa ikävät tunteet vähättelemällä tai vaikka ylenmääräisellä liikunnalla, työnteolla, alkoholilla, ruoalla jne. Samalla tukahdutamme myös ilon, rakkauden, kiitollisuuden tunteita.

Toinen tapa tukahduttaa omia tunteita on tehdä kaikesta epävarmasta varmaa, mustavalkoista. Ja kuitenkin kaikki elämässä on epävarmaa. On itse päätettävä, kokeeko sen sitten löysässä hirressä roikkumisena vai rajattomina mahdollisuuksina. Tätä mietin myös itse, kun totuttaudun ajatukseen, että jalka saattaa myös jäädä tällaiseksi - mutta ei välttämättä. Ei varmuutta.

Näiden ajatteluiden lisäksi olin tällä viikolla työmatkalla, jossa tapasin paljon uusia ihmisiä. Kukaan ei kysynyt, mikä vika minulla on jalassa - niin hyvin kävelen koroilla. Matka antoi uskoa, että selviän kaupunkilomailusta, joten suuntaan talvilomailemaan New Yorkiin. Doctor's orders, you know: ole iloisella mielellä.  

Being zen - mielikuvaharjoituksia

Vaikka ei olisi kovin "henkinen" ihminen, on varmasti törmännyt tutkimustuloksiin, miten mieli vaikuttaa ruumiiseen - ja päinvastoin. Tiedossa on, että vatsassa on tavallaan toiset aivot, ja viimeisten tutkimusten mukaan jopa masennus voi johtua vatsan epätasapainosta. Moni tietää, että stressi nostaa kortisolitasoja, mikä tahtoo taas kasvattaa vararengasta keskivartaloon. Esimerkkejä löytyy.

Ennen tätä kokemusta koko tämä mieli - ruumis-kuvio on ollut minulle hieman epämääräinen, ehkä epäuskottavakin. Nyt kun seurailen jalkani "omaa elämää" sana todella tulee lihaksi.

Sunnuntaiaamun treenin loppuvenytykset

Vaikka tietoiselle minulle kipeä jalkani on hyvin rakas ja todella tarpeellinen, alitajuinen minuni on siis alkanut syrjiä sitä. Se on sitä mieltä, että jalka on jo pitkään ollut surkea ruumiinosa, joka ei ole hoitanut hommiaan vaan aiheuttanut huolta ja vaivaa. Jalasta kannattaisi siis luopua, tai ainakin panostaa siihen mahdollisimman vähän. Esim. lämmitys laitetaan kortille. Keskitytään nyt vaan näihin muihin "parempiin" ruumiinosiin.

Fysiikan lisäksi on siis aika aloittaa mielen treenaaminen. Olen käynyt pari vuotta sitten jo mindfulness-kurssin, jonka oppeja olen silloin tällöin hyödyntänyt. Mindfulnessin juuret ovat zen-buddhalaisessa meditaatiossa, mutta kyseessä ei ole uskonto tai ismi, vaan rentoutus- ja stressinhallintamenetelmä. Usein mindfulnessia kuvataan tietoisuustaidoiksi ja hyväksyväksi tietoiseksi läsnäoloksi.

Toisin kuin monia muita trendi-ilmiöitä, jollainen mindfulnesskin kieltämättä on, tätä on myös paljon tutkittu. Useissa tutkimuksissa on todettu, että mindfulness auttaa toipumaan vammoista, etenkin kipua aiheuttavisti, nopeammin. Useat urheilijat kertovat myös saaneensa siitä apua niin harjoitteluun, kuin voittojen ja tappioiden käsittelyyn. Tulokset vaativat kuitenkin päivittäistä harjoittelua, jotta aivoissa tapahtuu aidosti muutoksia.

Nyt olen siis kaivanut esille vanhat kurssipaperit sekä iTunesista muutamia mindfulness-ohjauksia. Nettihän on todellinen aarreaitta mindfulnessista kiinnostuneille. Löytyy vinkkejä, harjoitusmalleja, mutta myös valmiita ohjattuja harjoituksia.

Itse olen kokeillut nyt iTunes U:n (Applen opetusohjelmat, usein amerikkalaisissa yliopistoissa tehtyjä) bodyscan-harjoituksia, joissa käydään läpi kehoa tietoisesti. Jo lähtökohta näissä on vartalon hyväksyntään ohjaava: aluksi keskitytään  olemaan kiitollisia siitä, mihin kaikkeen oma ruumis pystyy. Tämän jälkeen ollaan 20-30 minuuttia todella läsnä omassa kehossa.

Liikuntahan on oivallinen tapa tulla tutuksi oman kehon kanssa, mutta muutaman kokeilun jälkeen olen valmis suosittelemaan myös tällaista treeniä kenelle tahansa tavoitteellisemmin harjoittelevalle. Seuraan kiinnostuksella, miten harjoittelu toimii, muuttuvatko aivojen radat huomattavasti, näkyvätkö tulokset jalan kunnossa tai muussa treenissä. Ehkä tästä tulee pysyvä treenimuoto muun rinnalle!

This is the new normal

On ehkä kornia verrata syöpää ja tätä "rampautumista" - enhän ole kuolemanvaarassa - mutta Henning Mankell kirjoittama syöpäpäiväkirja jollain tavalla osui. Päiväkirjaa julkaistaan Hesarissa muutaman kuukauden välein. Viime viikolla Mankell mietti, miten syövän sairastamisesta on tullut "uusi normaali", new normal, tavallista elämää. Niin on käynyt minulle myös tämän jalan kanssa.

Monesta kummalliselle tuntuvat tai näyttävät asiat ovat nykyisin jo ihan normaaleja. Kuten kenkien pitäminen jalassa myös sisällä - oh so American Housewifes! Kantakorokkeet. Portaiden kulkeminen alas yksi kerrallaan. 

Salilla taas

En oikeastaan muista myöskään, millaista on kävellä vaivattomasti, ajattelematta. Niin tottunut olen tekemään askeleen reiden ja jalkaterän avulla, ilman pohjelihasta. Mutta minusta on tullut hyvä siinä: vauhtia melkein kuin ennen. Ilman akillesta voi siis kävellä.

Uudeksi normaaliksi voi todeta myös, että en luultavasti koskaan ennen ole treenannut näin ajatuksella, intensiivisesti. Halu tulla kuntoon, halu pysyä kunnossa on suuri. Tiedän, että treenaaminen joutuu taas jossain kohtaa tauolle, joten ahnehdin sitä - tosin ajatuksella. Kun jotain otetaan pois, jotain myös saa.

Rohkaisuksi kaikille vammoja poteville voikin todeta, ettei esteissä kannata luovuttaa. Itse olen onnistunut tiputtamaan rasvaprosenttia pari yksikköä ja rautaa nousee salilla enemmän kuin koskaan. Aerobinen kunto ei varmaan ole elämän paras, mutta nyt kun krossarinkin polkeminen taas sujuu, sillä ja vesijuoksulla tätäkin puolta saadaan paikattua.

Tavoitteena on saada jalka siihen kuosiin, että keväällä voisi ajaa pyörällä ulkonakin - jos en joudu vielä leikkaukseen. Mielikuvissa olen hahmotellut, onnistuisiko jopa luistelu, sillä ulkoilua on kyllä ikävä.

Sympaattinen hermosto ei ole vielä rauhoittunut yhtään. Jalka on yhä arka lämmönvaihteluille ja elää omaa elämää. Myös unet ovat vähän kateissa; unissa vuoroin juoksen, vuoroin satutan taas jalan - ja herään monta kertaa yössä.

Mutta Mankellin sanoin: elämää eletään eteenpäin, ei paikallaan eikä taaksepäin. Lähes kiinnostuksella katson, miten tässä vielä käy!