Voiko ilman akillesjännettä kävellä?

Viikon kysymys: voiko ilman akillesjännettä kävellä - ja vielä ontumatta? No tästä aion ottaa selvää.

Viime viikko oli käänteitä täynnä. Ensiksi sain tiedon, että yksityinen sairaala, josta olin kysellyt leikkausta, ei ota mua potilaaksi. Akillesjänteen korjaus siirteellä, etenkin mun taustalla, on liian riskileikkaus omalla rahalla ja päiväsairaalassa tehtäväksi. Omat rahat eivät välttämättä riitä, vaikka olisin valmis pistämään leikkaukseen merkittävästikin säästöjä. Jos haavaan tulee komplikaatioita, hommasta voi tulla todella pitkä ja monivaiheinen.

Sitten kävin magneettikuvineni tapaamassa kirurgiani Eero Hirvensaloa. Todettiin tilanne: jänne ei todennäköisesti ole enää mitenkään kiinni kantaluussa. Tutkailimme jalkaa, jolla olin kävellyt pakkasessa vastaanotolle noin vartin. Jalka oli varpaista liki täysin sininen ja muuten punakka. Kroppa on todella todennut sen heikoimmaksi lenkiksi, joka ei kaipaa verenkiertoa ja siten lämpöä.

Minulle on siis tullut jonkinlainen sympaattisen hermoston häiriötila, jossa elimistö hylkii pitkään huolta ja kipua tuottanut, liikkumatonta raajaa. "Jos tuo olisi minun jalka, siihen ei todella koskettaisi veitsellä", lääkärini totesi.

Iloinen mieli on olennainen osa paranemista nyt.

Sympaattisen hermoston häiriö voi aiheuttaa pahimmillaan kroonisen hermokivun. Lisäksi oireita ovat hikoilu ilman syytä ja karvankasvu. Minulla onneksi on vasta tämä väriongelma sekä hankaluudet lämmönsäätelyssä.

Sain ohjeet. Kuntouta jalkaa, ja unohda vamma. Tee kaikkea, mistä nautit. Ole hyvällä mielellä. Jalasta, ja siten elimistöstä on saatava hälytystila pois.

Leikkauksesta Hirvensalo ei antanut kovin ruusuista kuvaa. Kaikki vaihtoehdot ovat melko epävarmoja. Komplikaatioiden riski on suuri. "Ymmärrän, että sä olet nuori ihminen ja haluaisit tietysti vielä urheilla." Niinpä.

Ok. Olen siis aloittanut elämän ilman akillesjännetä. Tavoitteeni on, että opin kävelemään ilman ontumista. Sitä kroppa ei tule kestämään pidemmän päälle.

Asioita, joilla saan jalan pysymään normaalivärisenä

• liikunta. Normisalikäynnit ja kuntopyörän ajo. Vesijuoksu on ihan huippua (vaikka kovin tylsää).
• infrapunasauna, toki myös tavallinen. Infran jälkeen jalka pysyy ihanan lämpimänä pitkään. Lämpimät vaatteet tuntuvat myös auttavan: jos muutenkin paleltaa, kipeään jalkaan menee vielä vähemmän lämpöä.
• kotona venyttelyt ja varvasjumppa. Mitä tukevampi jalkaterä ja nilkka on ja mitä paremmin nilkka liikkuu, sitä vähemmän ontumista.
• mielikuvaharjoittelu: uima-altaassa varpailla kävely ja varpaille nousu. Aivot alkavat uskoa, että molemmat jalat toimivat yhtä hyvin.
• korot. Naiselle tämä on helpompaa. Mitä korkeammat korot, sitä paremmin kävelen.
• hellittely. Hieronta, lämmittäminen kaurapussilla, jalkahoito. 

Edessä on siis tätä elämää pari kuukautta, ehkä enemmän. Olen iloinen tavallisesta elämästä. Olen iloinen liikunnasta. Olen iloinen, etten joutunut vielä kipsiin - en millään jaksaisi sitä enää.

On totta myös, että olen surullinen. Entä jos en koskaan enää juokse, hyppää. Olenko ensi kesän taas kipsissä. Moni on kehottanut tekemään hoitovirheilmoituksen, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt on tsempin aika.

Akilles katkeaa kolmannen kerran

Täydellisiä akillesvammaisen
kenkiä.

Kyllä. Tämä vuosi piti olla vuosi, jolloin jalkavaivat jäävät taa. Vuosi alkoi lomailulla aurinkoisessa Barcelonassa. Jalka jaksoi aika hyvin kaupunkilomailun, jonka kruunasi kenkälöydöt: löysin useat juuri sopivilla 5 sentin tukevilla koroilla varustetut kengät. Miten kiva onkaan kävellä ilman kantakorotusta, kun pelkkä korko riittää.

Suomeen palattua iski liukkaat kelit. Eräänä aamuna töihin kävellessä ajattelin, että olen nykyisin kaikkea muuta kuin entinen reippaasti kulkeva minä - olen hiipivä mummo. Varmuus kuitenkin ennen muuta!

Mutta hiipiminen tai korot eivät auttaneet. Mummona töihin kävellessä jalkaa iski yhtäkkiä kipu. Akillesvamman tunnistaa siitä, että on pakko vilkaista taakse: kuka mua löi jalkaan? Sama tällä kertaa, tosin Mannerheimintiellä kävellessä luulin, että jostain autosta oli lentänyt kivi jalkaan.

Ei tämä nyt ihan terveelle näytä. Kuin
joku olisi haukannut palan jalasta.

Menin Töölön tapaturma-asemalle, jossa edessä oli useiden tuntien odottelu. Kipulääkkeen voimin kävin hoitamassa sovitun esityksen Finlandia-talon seminaarissa. Sen jälkeen viimein pääsin ultraääneen, joka ei kertonut juuri mitään. Sain ohjeet tulla aamulla takaisin syömättä ja juomatta, eli valmiina leikkaukseen. Ilta meni Panacodin voimilla tulevaan valmistautuessa.

Seuraavana aamuna lääkäri totesi, ettei pysty auttamaan. Jalka on kohtuullisen voimakas ("ei uskoisi, että se on ollut 15 viikkoa kipsissä"), siinä on refleksit, eli jonkinmoinen jänne on yhä tallella. Ehkä kyseessä on vain ruhje.

Magneettikuvausta lääkäri kuitenkin suositteli, mutta totesi, etten tule saamaan sitä Töölössä pitkään aikaan. "Olet liian hyvässä kunnossa." Näine hyvineni lähdin töihin. Ehkä jossain määrin onnellinen, ettei kipsiaika alkanut ainakaan heti.

Paras kahvi ikinä. Ei
leikkausta, ainakaan
heti.

Illalla kävin tapaamassa jalan leikannutta Eero Hirvensaloa ja magneettikuvassa. Jalka on oikeasti aika hirveännäköinen, mutta sovittiin, että katsotaan tilannetta ajan kanssa. Jalan hermosto on luultavasti jonkin verran vaurioitunut pitkästä kipsiajasta; jalka on yhä monesti punakka, varpaista sininen, kylmänarka. Jalka saisi olla siis paremmassa kunnossa ennen leikkausta. Kaksi tyypillistä komplikaatiotahan multa enää puuttuu: tulehdus ja veritulppa...

Sain siis ohjeet elää tavallista elämää ja urheilla niin paljon kuin vain pystyn.

Seuraavana päivänä sain tulokset magneetista: jänne on irronnut lähes täysin kantaluusta. Edessä on korjausleikkaus, jossa rakennetaan uusi jänne takareiden tai ison varpaan jänteestä.

Viikonlopun olen nyt tosiaan liikkunut paljon. Vesijuoksua, salia, pientä ulkoilua, kuntopyörää. Aamulla glute bridgessä nousi 100 kiloa kevyesti - ei tarvita akillesta. Tänään suuntaan infrapunasaunaan, jonka pitäisi syvälämmittää kudoksia. Olen tehnyt listaa asioista, jotka pitää tehdä ennen uutta kipsiaikaa. Ison kirjapinon kävin jo ostamassa.

Samaan aikaan valitsen leikkauspaikkaa. Töölössäkin jalka varmaan leikattaisiin, mutta "jatkohoitoja" en ainakaan halua sieltä.

Nyt on selkeästi sanottu, että jalkaa ei olisi pitänyt koskaan hoitaa konservatiivisesti kipsillä. Toki ekassa leikkauksessa olisi myös pitänyt jo tehdä siirre.

Itse olen onnellinen, että olen reippaasti yrittänyt liikkua ja kuntouttaa itseäni ja jalkaa nämä väliajat ja kipsissäkin. Miten huonossa kunnossa olisinkaan muuten. Tunnen jalan myös paremmin: nyt kun jänne on kiinni parilla rihmalla kantaluussa, siinä on yhä yhtä paljon voimaa kuin kipsihoidon jälkeen - mun jalka ei siis kipsillä parantunut kyllä yhtään.

Suuri oppi tästä: kyseenalaistakaa. Ortopedikaan ei ole kaikkitietävä.

Tänä vuonna jalka paranee

Odotettu joulu tuli ja meni. Se tuntui tärkeälle tavoitepisteelle. Ensimmäisestä akillesonnettomuudesta tuli silloin kuluneeksi viisi kuukautta, joten joululahjaksi olisin saanut ensimmäiset juoksuaskeleet. Nyt tavoite oli, että vielä joulunakin jänne on yhtenäinen.

Paranemista on tapahtunut: kävelen kengät jalassa jo jota kuinkin ontumatta. Usein jo kävelen pidempääkin ilman ajatustakaan jalalle. Jänne kipeytyy pidemmän kävelymatkan jälkeen, mutta myös toipuu hyvin. Aamuisin etenkin myös kantapää hieman muistuttelee itsestään. Kengässä on edelleen 2cm kantakoroketta, jonka lisäksi kengissä pari senttiä korkoa.

Tällä viikolla pistäydyin ortopedilla, joka oli hieman huolestunut jänteessä yhä olevasta kuopasta. Ultrassa kuitenkin todettiin, että kyse on enemmän kyömystä kuin kuopasta: katkeamakohdan yläpuolelle on muodostunut paksuuntuma, koska jänne on mennyt kasaan ja arpeutunut. Näin katkeamakohta on alkanut tuntua kuopalta.

Jänne on siis yhtenäinen, mutta sen sisällä on "nestettä": hyytynyttä verta tai arpea. Heikko ja hapero se siis yhä on. Samoin tikit näkyvät yhä selvästi. En tiedä, ovatko ne sulavia ja sinnekö sitten jäävätkin. "Ei takuuta tällä jalalla", tokaisi ultran lääkäri. 6-12 kuukautta ainakin toipumista edessä.

Kävin tällä viikolla nyt myös ensi kertaa fysioterapeutilla, vaikka kovin kovaa jumppaa jalalle ei saakaan tehdä. Kuinka hyvää kuitenkin jo pienet jalan stabiloivat liikkeet tekevät. Huikeaa oli myös, miten jalka viimein muuttui normaalin väriseksi. Se on nimittäin yhä punakka, varpaat helposti vähän siniseenkin vivahtavat. Myös yhden kynnen menetin, noin vain. Pohje on vaan niin merkittävä pumppu jalan verenkierrolle, että pienikin liike muutti värin taas terveeksi.

Varovaisesti siis mennään eteenpäin. Kengät jalassa yhä lähes aina, myös kotona. Liukkaita pelkään kuollakseni. Mutta muuten treeni kulkee ja rauta nousee. Fysioterapeutin sanoin: kaiken muunhan sä voit treenata vaikka miten hyväksi toipumisaikana, et vain tuota toista jalkaa. Niillä ajatuksiin siis kohti uutta vuotta, jona aikana ehkä viimein jalkavaiva jää taakse.