Kahdella jalalla kohti joulua

"Ortopediset" kengät

Yllättäen onkin vierähtänyt monta viikkoa ilman blogipäivitystä. Se kertoonee siitä, että kipsijakso meni tällä kertaa suhteellisen helposti. Ei erityisiä tapahtumia, kovasti vain pitkästymistä, kun suuri osa elämästä, esim. liikunta, oli tauolla. Muuten elelin aika paljon normielämää.

Kävin Töölön sairaalassa lääkärini tarkastuksessa viiden viikon kohdalla, ja hieman yllättäen sain jättää sekä kipsin että kepit pois. Tosin olin kyllä jo aiemmin alkanut jo kävellä kotosalla, mutta vain kipsillä ja vain muutaman metrin matkoja.

Nilkka on taas ihan ennallaan,
pohje noin 3cm kapeampi kuin toinen.

Lääkärini varmaan luotti jo toipumiskokemukseeni: pidän aina korkokenkiä, myös kotona, ja osaan (toivottavasti) varoa päkiäponnistusta kaikissa tilanteissa.

Toinen syy aikaiseen vapautukseen oli tämä kipsiajan liikkumattomuudesta tullut, jalkaterääni vaivaava hermosto - verenkierto-ongelma, joka on nyt taas pahentunut. Milloin varpaat ovat jääkylmät, milloin kuumottavat, ja väri vaihtelee sen mukaan. Vaikka jalkani eivät yleensä koskaan turpoa, nyt varpaita on alkanut vaivata sekin.

Parhaiten vaivaan auttaisi normaali liikkuminen - kävely, jossa pohjekin pääsisi mukaan - mutta se on vielä viikkojen, mahdollisesti kuukausien päässä.

Ja haava parantunut oikein hyvin.

Pitää keksiä siis muuta. Tähän mennessä ainakin jotain apua on ollut lentosukista, lymfahieronnansta ja pohkeen putkirullauksesta. Toki myös varvasjumppa on tehokasta: se auttaa myös parantamaan tasapainoa muuten vähän huterassa jalassa.

Kävely on surkeaa tällä hetkellä. Auttaa, kun tiesi, että sitä se tulee olemaan. Jalka ei mene kropan alle 90 asteen kulmaan, vaan on pidettävä sivulla tai edessä, ellei kenkiä ole. Tuttua. Tänään on tämmöistä, muutaman viikon päästä kaikki on jo helpompaa.

Odotettu salille paluu!

Palasin kuitenkin jo salille. Oli aika eri tunne hypätä kuntopyörän selkään viiden kuin yhdeksän viikon kipsiajan jälkeen! Nilkassa oli edelleen ihan hyvä pito, ja pyöräily sujui hyvin. Entistä enemmän kyseenalaistan noita pitkiä kipsijaksoja!

Crosstrainerin polkeminen sujuu myös hyvin, tosin käytän salilla nyt kiilakorkotennareita, jotka auttavat paljon.

Vanhasta repertuaarista on löytynyt muutamia, lähinnä verryttäviä jalkaliikkeitä: maastavetoa, glute bridgeä ja jalkalaitteita, jotka eivät paina nilkkaa tai käy pohkeeseen. Ja vain pieniä painoja.

Jänteenkasvatusjuomaa: proteiini-
jauhetta, glutamiinia, glysiiniä,
MSM:ää, kollageenia ja "kirsikkana"
mucumaa antamaan potkua
dopamiinituotannolle :)

Näillä eväillä kohti joulua, toivottavasti edelleen ilman lunta ja liukkautta.

Uutena vuotena leikkauksesta tulee kahdeksan viikkoa, jolloin kaikki jänteen solut ovat oletettavasti uusiutuneet. Siis aivan uusi akilles vuodeksi 2016.

Purkasta puhallettu akilles

Kaksi viikkoa on vierähtänyt akillesjänteen korjausleikkauksesta. Olin taas onnekas: leikkaushaava parani hyvin. Olen lukenut, että jopa 30 % vastaavista akillesleikkaushaavoista tulehtuu. Tulehdusriski toki kasvaa uusintaleikkauksissa.

Työntekoa kipsi ei haittaa. Kun sen ja kepit laittaa
palaveripöydän alle kukaan ei muista - ei edes itse!

Tikit otettiin pois pari päivää sitten, ja samalle päivälle onnistuin saamaan ajan myös lääkärilleni Eero Hirvensalolle – yksityispuolelle, Terveystaloon. HUS:n prosessi köhi tälläkin kertaa: lääkärin ohjeen mukaan tarkastus piti olla 2 – 3 viikon kuluttua, HUS löysi ajan viiden viikon päähän. 

Kun soitin asiasta, tarjottiin tilalle erikoistuvan ortopedin vastaanottoa. Kiitos ei, en usko, että tässä kohtaa ”syö kanaa” –tyyppiset ohjeet antavat enää paljon lisäarvoa hoidolle.

Sivuhuomautuksena muuten, että julkisen sairaanhoidon käynti maksaa noin 30€ ja yksityinen Kela-korvauksella 70€. 40€ ei mielestäni ole ihan mahdoton raha siitä, että saa lääkärin asiantuntemuksen käyttöönsä silloin, kun sitä tarvitsee. Toki näin joustava mahdollisuus on etenkin tässä pääkaupunkiseudulla.

No sitten jänne ja sen hoito. Voidaan todeta, että Haglundin kantapään mekaaninen rasitus yhdistettynä muutaman kortisonipiikin haurastavaan vaikutukseen tekee aika surkeaa jälkeä akillesjänteelle. Jänne oli revennyt tammikuussa eri kohdalta kuin aiemmin. Vuosi sitten leikattu kohta oli kunnossa. Akilles oli myös jotenkuten kiinni kantaluussa, mutta löysällä purkkamaisella kudoksella. Missä kohtaa tämä purkka sinne oli kehittynyt, on hieman epäselvää.

Ei niin glamöröösejä hetkiä....
Roskien vientiä vitoskerroksesta
alas kepeillä.

Lääkäri oli siis leikannut purkan pois, materiaalia ainakin oli, ja yhdistänyt päät yhteen. Vahvistukseksi leikattiin pohkeen alaosasta ja akilleen yläosasta suikale, joka on läppänä ommeltu heikomman osan päälle vahvikkeeksi. Läppäosuus tuntuukin tällä hetkellä melkein kipeimmälle kohdalle leikkausalueella.

Nilkka on kipsattu tällä hetkellä lähes 90 asteen kulmaa, mikä on kyllä miellyttävän tuntuista, mutta jatkon kannalta hieman huolestuttavaa. Jänteen pitäisi parantuessaan olla lyhyenä, jotta siihen syntyy myöhemmin tarpeellinen jännitys. Ainakaan se ei ole nyt niin kireä kuin aiemmin, toivottavasti siitä ei tule löysää jatkossa.

Kaikkein ikävintä tässä akillesvammassa on epävarmuus, johon pitää taas tottua. ”Ei sitä taas tiedä, milloin siihen voisi luottaa”, lääkäri tokaisi. Hohhoijaa. No, kepeillä pitää mennä vielä kolme viikkoa, seuraavaan vastaanottoaikaan saakka.

Tai kun kaikki tarttuu kiinni kipsin
tarranauhoihin!

Yhden myönnytyksen sain: saan seisoa kahdella jalalla, kunhan jalka ei mene 90 asteen kulmaan. Pitää askarrella jotain koroketta tai pitää jalkaa edessä – siis seisoa kuin Napoleon… Seisominen, kuten myös varvasjumppa on tarpeen, sillä hermosto-oireeni on tullut takaisin. Varpaat ja jalkaterä tahtovat mennä punakoiksi tai jopa sinisiksi. 

Ilmeisesti reaktio johtuu siitä, että aivot eivät saa viestiä painon tunteesta kipeässä jalassa ja tulkitsee jalan ”poistuneen porukoista”. Sinällään normaali reaktio, jonka voimakkuus vaihtelee – minulla se on melko voimakas. Nyt on tärkeää jumppailla, olla ilman kipsiä mahdollisuuksien mukaan, seisoa eikä siitä aiemmin tekemästäni bodyscan-meditaatiostakaan varmaan haittaa ole.

Muuten kipsiaika on tuntunut tällä kertaa helpommalle, koska tilanteeseen on voinut varautua ja kaikki on niin tuttua. Olen yrittänyt elää mahdollisimman normaalia elämää, missä auttaa hyvä kunto: kepeillä kulkeminen sujuu hyvin ja yläkropan kestävyys siinä kasvaa koko ajan. Kaunis syksy on jatkunut ihanasti vielä marraskuun puolelle. Itsekkäästi toivon, että lumet kiertävät Helsingin vielä pitkään.

Korjausleikkaus

Jalka on nyt leikattu toisen kerran, ja menossa on neljäs toipumispäivä. Olo on iloinen ja pirteä, eikä kipukaan vaivaa kovin paljon, kun jalkaa pitää ylhäällä. Kepeillä kävely tulee niin selkärangasta, että sekään ei juuri nyt ota kovin paljon päähän - kovin tuttua tästä on tullut!

Hauskaa: pinkki oli valittu kipsiväriksi, kun itse vielä nukuin.

Jalassa on pieni, sievä avattava lasikuitukipsi ja noin 15-senttinen leikkaushaava. Ja vain yksi haava. Akilles korjattiin kuitenkin nilkasta löytyneistä materiaaleista, eikä lisävahviketta tarvinnut ottaa polvitaipeesta, kuten ennakkoon oli harkittu.

Jänne on ommeltu kiinni ja katkeamakohta vahvistettu platariksesta otetulla suikaleella tai läpällä nk. Lindholmin metodilla. Olen itse jaksanut paneutua eri tekniikoihin jonkin verran, mm. tässä artikkelissa niitä on selitetty tarkemmin ja hyvillä kuvilla.

Leikkauskertomuksen mukaan jännerakenne nilkassa on ollut "yllättävän hyvä", ja myös katkennut akilles "verraten vahva". Näin ollen materiaalit kelpasivat myös korjaukseen. Mikä kiitos näiden kuukausien kuntoutuksesta! Niistä lukemattomista päivittäisistä ajatuksista "jännitä sitä nilkkaa" ja "yritä nyt ponnistaa sillä". Oma tuntuma oli ennen leikkausta, että nilkka on vahva, ja tunne sai vahvistuksen.

Eri leikkaustekniikoita vertailevia tutkimustuloksia lukiessa on selvinnyt, että tällaisen "hoitamattoman" akillesjännevamman operointi onnistuneesti on todella haastavaa. Jänteet ja nilkan lihakset rappeutuvat käyttämättöminä ja arpikudos haittaa jäntevyyden palauttamista. Näillä läppäleikkauksilla on saatu melko hyviä korjaustuloksia, mutta  lääkärini on potilaskertomuksessakin todennut, että leikkauksellakaan ponnistusvoimaa ei välttämättä saada enää kovin paljon paremmaksi.

Sairaala-selfie. Testissä uusi leikkaushaalari,
jossa säilyy lämpimänä koko leikkauksen.
Vetoketjujen avulla paljastetaan
vain leikattava alue.

Leikkauspäivä oli kummallinen kokemus: pudotus normaalista kävelevästä itsestä pahoinvoivaksi lakananvalkeaksi rullatuolissa kuskattavaksi on nopea. Töölön sairaalan ortopedinen osasto oli ruuhkainen, mutta hoito hyvää ja ammattitaitoista.

Eniten sairaalakokemuksessa lämmitti, että olin paitsi potilas myös aktiivinen kuntoutuja heti alusta asti. Lääkärinikin sanoin: "tämä on sinulle niin tuttua". Fysioterapeutin kanssa jumppailtiin jalkaa ja myös nilkkaa heti leikkausta seuraavana päivänä. Nilkkaa saa nyt liikutella heti kiristyksen rajoissa. Nilkka ei ole myöskään ihan niin ojennettu kuin aiemmilla kerroilla.

Kipsi on mukavan kevyt ja ilman sitä voi olla suuren osan päivästä, aina paikallaan olessa. Tämä on tärkeää, sillä jalkani ei enää kestä kipsin puristusta ja väri- ja lämpötilaoireilut palaavat herkästi. Jalka on nyt niin tottunut vapauteensa, että yöllä kipsiä on pidettävä - muuten tulee juostua unissa liian kovaa.

Näin hurja se on!
Kantapää vasemmalla.

Nukutus ei mennyt tällä kertaa ihan niin hyvin kuin viimeksi. Olin jälkeenpäin pahoinvoiva ja todella väsynyt. Seuraavana päivänä olo kuitenkin oli jo ihan hyvä. Kävin kepeillä kokeilemassa sairaalan portaitakin, mutta hoitajan ehdotuksesta kotimatka sujui ambulanssilla, jonka ystävälliset miehet myös kantoivat minut kotiin viidenteen kerrokseen. Varmuuden vuoksi. Erikoinen kokemus!

Näiden päivien jännitys on ollut haavan kunto. Uusintaleikkauksessa on erityisesti kasvanut tulehdusriski, vaikka kroppa onkin pumpattu täyteen antibioottia leikkauksesta. Kerran, pari päivässä otan siteen auki ja tarkastan haavan. Samalla haava saa ilmaa. Varovaisesti alan uskoa, että pahin vaara on ohi ja haava näyttäisi paranevan.

Nyt hieman jumpaten, haavaa seuraten ja raajapainovarauksella kulkien puolitoista viikkoa, jonka jälkeen tikit saa pois. Lääkärin vastaanotto on myös noin kahden viikon päästä. Hyvällä mielellä niitä kohden!

Leikkaukseen valmistautumista

"I'll have my breakfast in bed."

On vajaa kaksi viikkoa aikaa leikkaukseen. Olin tänään Töölön sairaalassa ennakkovastaanottolla, jossa käydään läpi leikkauksen eteneminen ja ennakkovalmistelut. Tässä tapauksessa kyse oli tapaamisesta osaston hoitajan kanssa, mutta  tarvittaessa tavataan myös leikkaava ja anestesialääkäri.

Matkan varrella olen pettynyt julkiseen sairaanhoitoon useamman kerran, joten tämä käynti todella ylitti kaikki odotukseni. Olipa ystävällistä, asiantuntevaa ja rauhoittavaa!

Vuoden takaiseen verrattuna tämä leikkaus on suunniteltu aivan eri tasolla kuin "traumapuolella". Kuvaavaa on, että sain kotiin jopa kaavakkeen, johon täyttää aamiais- ja muut ruokatoiveet osastolle (ei nyt ihan hotelliaamiaisluokkaa toki:)).

Tänään otettiin ensin verikoe, jossa kaikki oli ok, vaikka New Yorkin reissulta tarttunut pienoinen flunssa näkyikin hieman kohollaan olleina leukosyytteinä. Minkäänlaista flunssaa, vatsatautia tai muuta sairautta ei saisi tulla nyt ennen leikkausta.

Absurdia ajella vastaanotolle pyörällä....

Hoitajan kanssa käytiin tarkasti läpi allergiat sekä käytössä olevat lääkkeet ja luontaistuotteet. Olen valmiiksi lisännyt sinkin, D- ja C-vitamiinin annostusta sekä erilaisten amonihappojen annosta - auttakoon tai ei, ei niistä haittaakaan ole! Sen sijaan kalaöljyn olen jo jättänyt pois. Sillähän on veren hyytymistä heikentävä vaikutus, ja sen käyttö pitäisi lopettaa hyvissä ajoin ennen leikkausta.

Leikkauksen pitäisi kestää noin pari tuntia. Olen koko ajan ollut orientoinut nukutukseen, mutta nyt pöydällä oli myös spinaalipuudutuksen mahdollisuus. Koska nukutus meni viimeksi ihan hyvin, se tuntui nytkin paremmalle vaihtoehdolle.

Koska leikkaus meni viimeksi niin vauhdilla, en oikein tiennyt, mitä kaikkea salissa tapahtui. Nyt selvisi sekin, että leikattava todella intuboidaan, eli keuhkoihin laitetaan se lääkärisarjoista tuttu letku. Pienenä kuriositeettina hoitaja kertoi myös, että potilas herätetään kyllä jo leikkaussalissa, mutta juuri kukaan ei tätä muista, koska nukutusaineissa on niin paljon muistinmenetystä aiheuttavia aineita. En todellaan muista heränneeni kuin vasta heräämössä!

...mutta mikä syyssää!

Olin helpottunut kuullessani, että mitä luultavimmin siirrepala otetaan polvitaipeesta, ja sinne tuleva viilto on hyvin pieni. Jänne poimitaan virkkuukoukun tapaisella välineellä. Olin jo valmistautunut näkyvään arpeen polven tai reiden sisäsyrjään. Kuulin nyt myös, että siirteen voisi saada siirrepankista.

Turhamainen minä oli myös iloinen, koska geelilakkauksia ei tarvitse ottaa pois leikkaukseen. Julkisella puolella tavalliset kynsilakat pitää vielä poistaa, yksityisellä puolella ei kuulemma niitäkään. "Me ollaan vielä niin vanhanaikaisia", ystävällinen hoitaja totesi. Hoitaja tarkasti jalan ihon, josta on syytä pitää erityisen hyvää huolta ennen leikkausta. Myös säärikarvojen poistoa pitäisi välttää, ettei ihoon tule turhia viiltoja.

Viimeisen parin viikon ohjelma: paljon ulkoilua ja treeniä!

Nyt edessä oleva rupeama alkaa tuntua todelliselle niin koomista kuin olikin, että menin vastaanotolle pyörällä! Sentään leikkaukseen en ajatellut pyöräillä. Vaikka leikkaus ja toipuminen taas hieman pelottavat, ennakkokäynnin jälkeen on varmempi olo: olen hyvissä käsissä. 

Kohti kolmatta kertaa

Pitää elää kiinnostava elämä, jotta voi kirjoittaa jotain kiinnostavaa, sanotaan. Liikuttavaa, että voin sanoa tämän olevan totta tämänkin blogin osalta. Materiaalia todella on kirjoittaa maailman paras akillesvammaa käsittelevä blogi, sillä missä muussa testattaisiin kaikki kolme tyypillisintä tapaa korjata katkennut akillesjänne!

Nilkan muiden osasten
kuntoutuminen mahdollistaa
jo aika korkeiden
korkojen käytön.

Yli puolen vuoden omaehtoisen parantelun jälkeen olen kaikin tavoin hyvässä kunnossa kolmanteen ja sitten viimeiseen mahdollisuuteen saada vasen jalka taas täysin toimimaan. Leikkaus on aikataulutettu noin kuukauden päähän Töölön sairaalaan, ja siinä akillesjänne kiinnitetään reiden jänteestä otettavan siirteen avulla.

Akillesjänteitä korjataan siirteillä käsittääkseni useinkin. Jälkiviisaasti näin olisi kannattanut tehdä myös tässä tapauksessa jo heti aluksi. Siirteitä otetaan usein juuri reidestä mutta myös isosta varpaasta. Myös pohjelihaksen venyttäminen avuksi tai jonkun muun nilkan jänteen hyödyntäminen on mahdollista.

Lääkärini mukaan ainakin tässä tapauksessa reisi on harmittomin vaihtoehto. Koska nilkka tulee mahdollisesti olemaan jatkossakin tavallista heikompi, ei kannata heikentää jalan tasapainoa koskemalla esimerkiksi varpaiden toimintaan.

Pääsin mustikkaan!
Varovasti kulkien metsässä kulku
onnistuu ihan hyvin kumppareillakin,
jotka on akillesvammaiselle
muuten surkeat jalkineet.

Oma jänne on tietysti oma jänne: elimistölle tuttua. Jänteet, kuin kuminauhat, ovat kuitenkin jäntevyydeltään erilaisia eri puolilla kehoa, joten varmuutta hyvästä lopputuloksesta ei voi olla. No, olen aika tottunut tähän ”ei takuuta” –tilanteeseen.

Lääkärini varovaisesti lupaili mahdollisimman lyhyttä liikkumattomuuden aikaa. Jalassani on yhä pitkän kipsiajan aiheuttama hermo-ongelma, eikä jalka kestä pitkää paikalla oloa. Pientä liikettä olisi siis hyvä saada heti leikkauksesta lähtien.

Leikkaus pelottaa ja jännittää. Toisaalta mieleen on alkanut nousta voimakkaita mielikuvia juoksemisesta ja hyppimisestä. Ajasta, jolloin ei tarvitsisi miettiä oikeanlaisia kenkiä – kaikki käy. Aikaa, jolloin ennen jokaista porrasta en miettisi, kummalla jalalla astutaan.

Salilla kaikki sujuu. Näistä painoista on edetty jo paljon.
Etukyykyssä olaan jo ihan "oikeilla" kilokymmenillä.

Mietin myös toipumista ja pyrin keräämään myönteisiä ajatuksia siihen liittyen. Mä osaan sen. Se on paikoin surkeaa, mutta päivä kerrallaan se etenee. Se on nyt kokemuksesta opittu.

Osa tutuista varmaan ihmettelee, miksi jalka leikataan vielä: ”sähän kävelet ihan hyvin”. Se on totta – oikeilla kengillä. Paljon pystyn tekemään asioita, esim. salilla jalka ei juuri haittaa missään ja pyöräkilometrejä on tullut kesän myötä mukavasti. Tämä nyt on kuitenkin satsaus loppuelämään, ja aika pieni sellainen, jos jalan saa takaisin.

Liikunnan kesä

Askelkyykky kiekko kannan alla.

Yhden naisen testiryhmä on nyt testannut autolla ajoa ja golfausta ilman akillesta. Tulos: onnistuu! Kytkimen käytössä akillesta ei näköjään tarvita.

Golfissa mitään huippuvauhdikkaita swingejä ei ehkä irtoa, mutta näille pelitaidoille riittävästi. Kiilakoroilla tulee sen verran pituutta lisää, että omat mailat on lyhyenpuoleiset ja asentoa pitää vähän hakea. Sain myös ensimmäiset kommentit kenkieni golfkelpoisuudesta ja, kun kävelin ensi kerran pallokoneelle... No, aina kun kerron, että akilles on irti kantapäästä, jutut yleensä jää.

Alkukesän aikana on tullut testattua myös uusia saliliikkeitä. Uskomattomin niistä on ehkä syväkyykky, jota uskaltauduin kokeilemaan ensin juoksijoiden käyttämällä kiilatuella. Toki myös kiekko kantapäiden alla toimii. Pientä kiekkoa olen pitänyt myös bulgarialaisessa askelkyykyssä "kipeän" kannan alla. 

Syväkyykkyyn löytyi tällainen mahtava kiila
Optimal performancen salilta 

Mukaan olen ottanut nyt myös uusia aerobisia liikkeitä. Huvittavaa, mutta lähes nautin karhukävelyn ja mittarimadon tekemisestä - ikuisista inhokeista! Mutta jokainen liike, jonka saa "takaisin", tuntuu hyvälle.

Erikoisin testauksistani on ollut Omasairaalan anti-gravity-juoksumatto. Se on siis juoksumatto, jossa voidaan säädellä kehonpainoa 20-100%. Alun perin  matto on kehitelty NASA:ssa, mutta nykyisin mattoa käytetään erilaisien jalkavammojen kuntouttamisessa. Omasairaalan mukaan sillä voidaan selkeästi nopeuttaa kävelyn ja myöhemmin juoksun aloittamista loukkaantumisen jälkeen. Laitteita on tietoni mukaan Suomessa Omasairaalan lisäksi Jokereilla. 

Ennen laitteeseen menoa laitetaan jalkaan tiukat pyöräilyhousun näköiset neopreenihousut, jotka sitten kiinnitetään laitteen "ilmakuplaan" vetoketjulla. Laite punnitsee juoksijan ja täyttyy ilmalla. Ilmanpainetta muuttamalla juoksijan voi muuttaa jaloille tulevaa painoa.

Kuplassa! Akillesvammainen juoksee!

Kyllä, onnistuin juoksemaan laitteessa! Askel on kevyt, jopa niin, että terveillä jaloilla voi kokeilla huippujuoksijoidenkin vauhteja. Minulle kuitenkin mahdollisimman hyvän askelluksen harjoitteleminen oli itse harjoituksen tarkoitus. Siinä auttoivat laitteen kolme kameraa, joilla askeleita on mahdollista tarkastella kolmesta suunnasta.

Kiinnostavaa oli myös testata, kuinka paljon nilkan lihaksilla voi kompensoida akillesta. Varpailla kävely onnistui noin 25-30% kehonpainosta, eli sen verran vasen nilkka jaksaa nostaa ilmaan akillesta. 

Kyllä, molemmat kannat ilmassa!

Treeniä pitää kyllä myös säädellä. Liika rasitus alkaa tuntua jänteessä, enkä halua sen tietenkään tulehtuvan. Olisinpa muuten tiennyt kaikki nämä asiat silloin, kun kärsin "vain" akillestulehduksesta!

Akillesvammani vuosipäivä alkaa lähestyä: 11 kk ja 2 pvää jo mennyt. Tietäen, että syksyllä on tiedossa uusi leikkaus, olen ajatellut tehdä tästä kesästä oikean liikunnan kesän. Haluan olla mahdollisimman hyvässä kunnossa tiedostaen, että kuntoutus alkaa tavallaan alusta uudesta leikkauksesta. Nyt on hyvä hetki kerätä voimia - niin henkisiä kuin fyysisiä.

Kesä, ilo ja kiitollisuus

Hetki on vierähtänyt edellisestä postauksesta, mikä kuvaa hyvin tilannetta: olen keskittynyt elämään. Se ei tarkoita, ettenkö ajattelisi Jalkaa (se on erillisnimi!) joka päivä vähintään 10 kertaa, mutta nykyisin entistä rennommin - ehkä vain 50% huolesta soikeana!

Joka päivä tulee eteen tilanteita ja tuntemuksia, joissa ajattelen, että ai piru, nyt se meni taas. Pientä kipua tai epämääräistä tunnetta, huolimaton askel. Kuitenkin suurin tunne on ollut ilo: olen taas toipunut merkittävästi. On aivan uskomatonta, miten ihmisruumis parantaakaan itseään!

Ensimmäinen pyörälenkki. Näissä maisemissa
viimeksi pinkissä kipsissä...

Kävelen nyt täysin ontumatta koroilla (sori miehet, tämä ei auta ehkä teitä...). Kotona en enää juurikaan käytä kenkiä, koska kävely sujuu  joten kuten ilmankin. "Juoksen" tarvittaessa ratikkaan.

Pyöräilen. Ensimmäinen ajo pyörällä aiheutti ahdistuksen jos onnenkin tunteita: Jalka oli tosi heikko ja paino oli pitkälti terveen jalan puolella. Mutta jo yksi yö auttoi, ja seuraavana päivänä pyöräily sujui jo paremmin. Muutama päivä siitä sain itseni jo suoralla 30km/h vauhtiin! Toki isot mäet on jätettävä väliin tai ennakoitava vaihteenvaihdolla ajoissa, sillä seisomaan nouseminen on ehdottoman kiellettyä. Niin katkotaan tai irrotetaaan akillesjänne melko varmasti.

Sali toimii hyvin. Jos jotain kiinnostaa, esim. alakroppapuolella maastavedossa sarjapaino on nyt 75kg ja hip thrustissa 110kg. Vasen jalka on koko ajan heikompi, mikä toki harmittaa. Lihaksia ei saa vaan supistumaan niin hyvin kuin terveessä jalassa. Valitettavaa on myös, että pohjelihas ei kyllä näin kehity, se surkastuu. Nyt alkaa näkymään, että jalka on kipeä - niin rimpula se alkaa olla.

Sitten arkipäivän onnistuminen: oikeilla kengillä voin vihdoin kävellä portaat alas normaalisti. Ajattelin, että tätä ei voi saavuttaa ilman pohkeen ponnistusta, mutta en tiedä, olenko saanut sen kompesoitua jotenkin nilkan lihaksilla.

Vaikka pohjelihas ei pääse kehittymään, jalka paranee
ulkoisestikin koko ajan. Akillesjänteen kohdalla näkyy
enää pieni ylimääräinen kumpare leikkauskohdassa.

Tulevan viikonlopun testit ovat: 1) voiko kiilakoroilla pelata golfia, 2) voiko ilman akillesjännettä ajaa manuaalivaihteista autoa. Yhden hengen testiryhmä testaa!

Se, mikä ei ole parantunut, on Jalan hermo-ongelma. Huh huh, miten jalka vetää mustaksi isommista lämpötilaeroista. Toisinaan jalka myös kramppailee yhä, etenkin öisin.

Päällimmäisenä on kuitenkin ilo ja kiitollisuus. On taas kesä ja pärjään Jalan kanssa hyvin. Saan harrastaa ja muutenkin elellä normaalia elämää. On rajoituksia, mutta niinhän meillä kaikilla: joskus fyysisiä, joskus vähän piilotetumpia - omassa mielessä.

Juuri nyt on hyvä olla tässä, omassa elämässä, tässä hetkessä, suuntaamassa kesään, liikkuvana akillesvammaisena.

Kymmenen pisteen kuntoutus

Askeleen eteneminen

Tämänkertainen blogipostaus on suunnattu akilles- ja nilkkavammasta toipuville. Jos et ole kiinnostunut kävelyn anatomiasta, et varmasti kiinnostu tästäkään!

Olen maallikkona miettinyt paljon askeleen anatomiaa.  Astuessa pohkeen pitäisi jännittyä ja nostaa kanta ilmaan maasta. Takareisi ja lonkankoukistaja siirtävät jalkaa sitten eteenpäin. Miten niin luonnollinen asia voi olla niin vaikea!

Kun akilles on poikki, pohje ei pääse tekemään työtään. Tarvitaan jotain korottamaan kantaa: korkokengät tai kantakorotus. Lihastyö jää pitkälti takareiden ja lonkankoukistajan varaan . Nämä ovat siis lihaksia, joita kannattaa treenata kävelyn sujuvoittamiseksi.

Ponnistuksen puutteen lisäksi ongelmana on myös nilkan heikkous. Kipasauksen ja nilkan kudosvammojen seurauksena nk. kuudes aisti on kateissa. Kuudes aisti korjaa nilkan asentoa ja estää nyrjähdyksiä ja palaa  täysin yleensä vasta puolen vuoden kuluessa kipsiajan jälkeen.

Tasapainoa kannattaa lähteä hakemaan mahdollisimman pian, sillä sitä tarvitsee arkielämässä paljon: mukulakivillä kulkiessa, ruuhkassa jne. Hyvä treeni on yhdellä jalalla seisominen, ensin silmät auki, sitten kiinni. Itse en ole käyttänyt erikseen tasapainolautaa, vaikka sekin varmasti toimii.

Etureittä ei varsinaisesti tarvita kävelyssä, mutta sekin voi jeesata puuttuvaa pohjeponnistusta monessa tilanteessa. Etureisi auttaa myös tasapainon pitämisessä, joten sen treenaaminen on tärkeää. Etenkin naisilla iän karttuessa heikko etureisi voi heikentää tasapainoa merkittävästi.

Ei uskoisi, että se on poikki!

Tällä analysoinnilla olen itse ohjannut omaa kävelyharjoittelua. 5- 7 sentin tukevat korot ovat parhaimmat, en tarvitse niihin kantakorostusta ja olen taas tasapainossa. Nilkka liikkuu hyvin; katkennut akillesjänne ei ainakaan ole jäykkä (heh). Tasapaino on myös sen verran jo hyvä, että korkkareilla voi mennä.

Kävin pitkästä aikaa fysioterapeutilla, koska kaipasin ammattilaisen silmää. Jokin kävelyssä oli vielä mielestäni "kulmikasta". Ensinnäkin fysioterapeutti totesi, että kävelyni on erittäin hyvää tilanteeseen nähden. "Erinomaista työtä olet tehnyt", mistä ikuinen kympintyttö oli tietysti iloinen.

Muutama heikkous löytyi. Lantioni on kallistunut hieman taakse, koska nilkka ei viikkoihin mennyt aivan vartalon alle. Totuin siis kumartumaan eteen. Lantio myös "antaa periksi" vasemmalle; seurausta ehkä pitkästä toispuoleisesta kantakorokkeiden käytöstä. Ryhtiä siis suoremmaksi ja treeniä keskimmäiselle pakaralihakselle ja loitontajille, jotta lantio saadaan stabiiliksi.

Kaupunkilomailu on parasta kävelykuntoutusta!
Praha tarjoaa
mukulakivikaduillaan tasapainoatreeninkin.

Koska kipeän jalan pohje tekee niin vähän työtä, mutta toinen taas saa paljonkin liikuntaa, on pohkeiden muotoero itse asiassa lisääntynyt kipsiajan jälkeen. Etenkin itse erotan toisessa selkeämmän lihasmuodon, kun toinen on enemmän "suora".

Motivoiduin enemmän taas tekemään pohjenousuja, vaikka tehdessäni niitä kahdella jalalla tuntuu, että kipeä jalka ei jännity yhtään. Fysioterapeutin mukaan pohje kuitenkin jännittyy, eli jumppaa kannattaa jatkaa, sillä vähitellen myös pohkeeseen ja nilkkaan voi saada lisävoimaa.

Portaiden kävely alas on edelleen vaikeaa, koska siinä pohjeponnistusta tarvitaan paljon. Fysioterapeutti hyväksyi tekniikoistani sivuittain vuorojaloin menon, jota voi suositella myös tulehtuneesta akilleksesta kärsiville. Kaikki muut venkoilut fysioterapeutti tuomitsi täysin.

Motivoituneena ja hyvällä mielin siis kuntoutusta eteenpäin. Paljon voi tehdä itse omaksi terveydekseen! Tiedän, että korkokengät eivät ole paras ratkaisu jaloille nekään, mutta satsaan mukavuuteen. Jos haluat lukea varoittavan sanan koroista, tässä hyvä kuva niiden vaaroista.

RunChech - Prahan puolimaratonin tunnelmaa

Edelleen suosittelen jalkavaivaisille ja -kuntoutujille kaupunkilomailua. Olin työ- ja lomamatkalla Prahassa, jossa kävelin vaihtelevissa maastoissa niin paljon, että takareisi oli hapoilla ja pohje kramppaili yöllä kipeästi (magnesiumit jäi kotiin). Mutta niin vain taas kävelin hieman paremmin matkan jälkeen!

Prahassa kävin myös katsomassa ystävän puolimaratonin taivallusta. Maaliintulon riemua oli hieno seurata aurinkoisessa kevätsäässä. Tunsin iloa juoksijoiden puolesta - ja myös siitä, että olin itsekin sen muutaman kerran kokenut. Mutta en ollut haikea. Tuntuu että olen saanut jotain tärkeää tilalle.

Ota vastuu itsestäsi - viimeistään nyt!

Leuanvetoharjoituksissa akilleksen puuttuminen
ei haittaa.

Matkan varrella akillesjännettä parannellessa on useampi lääkäri todennut: "yritetään nyt saada tämä paranemaan". Ystäväni totesi kerran suorasukaiseen tyyliinsä: "Siis kuka yrittää? Sinä, vain sinä tässä yrität!"

Jep, totta, olen saanut yhteiseltä sairaanhoidoltamme arvokkaan akillesleikkauksen hintaan 68€:n, mutta muuten koko prosessissa tärkeintä on ollut oma yrittäminen: päätökset, varovainen eteneminen, reipas kuntoutus.

Yrittämistä seuraa nyt lisää, sillä ortopedin vastaanotolla päädyttiin jatkamaan omaehtoista kuntousta vielä puoli vuotta, syksyyn saakka. "Pahan kierre on katkaistu", lääkärini totesi, mutta täysin jalan hermo-oireilu ei ole loppunut. Kesän yli siis samanlaista kuntoutusta kuin nyt talvella: liikuntaa mahdollisuuksien mukaan, lisäksi lämpenevistä säistä nauttimista. Syksyllä katsotaan, leikataanko jalka ja miten.

Entistä selkeämmin olen ymmärtänyt myös, että juoksulenkit on tämän elämän osalta juostu. Sen lisäksi, että vasempaan jalkaan ei ehkä enää  koskaan saada kunnon ponnistusta rakennettua, myös oikean jalan haglundin kantapää on alkanut huomautella itsestään - varmaankin ponnistuksen siirryttyä enemmän sille. Lääkärini arvioi oikean jalan haglundin olevan "melko paha". Tässä tapauksessa se kannattaisi leikata ennakkoon aika hanakasti, vaikka muuten lääkärini ei ennakoivia leikkauksia suosikaan. Nyt kuitenkin yritän pitää jalan muuten kunnossa - ja unohdan edes juoksemisesta haaveilun.

New York - parasta kuntoutusta!

Tuntuu toisaalta todella hyvälle olla oman kuntouksen kipparina, taas kontrollissa tilanteesta, edes vähän. Samalla illuusio kaikkivoivista lääkäreistä ja apuun tulevasta suomalaisesta sairaanhoidosta on karissut. Itse olet vastuussa omasta terveydestäsi. Matkan varrella pitää tehdä itse monta hoitopäätöstä, pitää vaatia ja kysyä, etsiä tietoa. Lopputulos on paljon kiinni omista voimavaroista, esimerkiksi oman kuntouttamisen sitkeydestä, mutta totta puhuen, myös Suomessa, omasta taloudellisesta tilanteesta. Vaikka tässä tapauksessa vakuutuksista ei ollut apua, omaa vakuutusturvaa tämä on pistänyt miettimään uusiksi!

Lääkärin kannustuksella siis kuntoutusta eteenpäin: kuinka hyväksi liikkujaksi akillesjänteettömänäkin voi tulla! Ainakin tein akillesjänteettömien kävelyn maailmanennätyksen New Yorkin lomallani. Kaupunkilomailu on jalkavammaiselle kerrassaan mahtavaa kuntoutusta. Kun haluaa tehdä ja nähdä, huomaamatta kävelee paljon ja ainakin minulla se paransi kävelytekniikkaa aika pienellä lisäkivulla.

Toinen tämän viikon kuntoutusvinkki, joka käy hyvin muuhunkin elämään, on lifecoach Christine Hasslerin Dealing with Expectation Hangovers -kirja, josta saa kätevästi esimakua tämän Upgraded Ape Show'n haastattelusta. (löytyy myös iTunesin Podcasteistä). "Odotuskrapula" kuvaa hyvin niitä tunteita, kun ei saa mitä tavoittelee, elämä on epäreilua tai jos saakin, se ei tunnukaan niin hyvälle kuin kuvitteli. "Kasvu syntyy kontrasteista", Hassler toteaa. Ilman pimeää ei voi olla valoisaa. Tämän ymmärrän nyt paremmin.

The power of vulnerability - henkistä venytystä

Henkistä venytystä

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia nimellä Akilleen kantapää, koska se niin ilmeisesti sopi akilles- ja kantapäävaivaiselle. Nimi on oikeastaan osuvampi, kuin arvasinkaan, sillä fyysisen puolen lisäksi tämä vaiva on laittanut minut kasvotusten oman haavoittuvuuden kanssa, oman akilleen kantapään kanssa.

Olen aika tyypillinen kympin tyttö. Fiksu, nätti, reipas, pärjäävä. Aina huolehtinut itsestään. Elämä on sujunut kevyesti, ilman näkyviä vastoinkäymisiä. 

Toisaalta tuntenut useinkin syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole aina niin nättejä: kunnianhimosta, kilpailunhalusta. Halunnut tulla nähdyksi rationalistina. Loukkaantunut, jos joku on pitänyt tunteiden vietävänä.

Ja ennen kaikkea olen ollut kyvykäs. Henkisesti ja fyysisesti. Kyvykkyys on ollut identiteetin keskeinen perusta. 

Nyt kun olen vastatusten oman haavoittavuuteni kanssa fyysisesti, on se avannut myös ajatuksia muusta herkkyydestä. Kun fyysinen vamma on niin näkyvä, voisiko se lisätä rohkeutta myös muun haavoittuvuuden näyttämiseen.

Katsoin amerikkaileisen Brené Brownin TED Talkin The Power of Vulnerability, joka oli hyvin avaava. Brown tutkii ihmisten välisiä suhteita, etenkin haavoittavuutta, rohkeutta, häpeää - kovia aiheita. Hän keräsi kuuden vuoden ajan tarinoita, kuinka ihmiset luovat suhteita toisiinsa. Lopputuloksesi hän sai, että parhaiten ihmissuhteissaan yhteenkuuluvuutta ja siten onnea kokivat ihmiset, jotka olivat sinut oman haavoittavuutensa kanssa. "They had the compassion to be kind to themselves first and then to others, because, as it turns out, we can't practice compassion with other people if we can't treat ourselves kindly." "They believed that what made them vulnerable made them beautiful."

Siinä se on: akilleen kantapää.

Brown koki tutkimuksen tuloksen ensin pettymykseksi. Hän kuten niin moni meistä inhosi heikkoutta. Tutkimuksen edessä hän kuitenkin huomasi, ettei tunteita voi tukahduttaa valikoivasti. Haluamme niin kovasti tukahduttaa ikävät tunteet vähättelemällä tai vaikka ylenmääräisellä liikunnalla, työnteolla, alkoholilla, ruoalla jne. Samalla tukahdutamme myös ilon, rakkauden, kiitollisuuden tunteita.

Toinen tapa tukahduttaa omia tunteita on tehdä kaikesta epävarmasta varmaa, mustavalkoista. Ja kuitenkin kaikki elämässä on epävarmaa. On itse päätettävä, kokeeko sen sitten löysässä hirressä roikkumisena vai rajattomina mahdollisuuksina. Tätä mietin myös itse, kun totuttaudun ajatukseen, että jalka saattaa myös jäädä tällaiseksi - mutta ei välttämättä. Ei varmuutta.

Näiden ajatteluiden lisäksi olin tällä viikolla työmatkalla, jossa tapasin paljon uusia ihmisiä. Kukaan ei kysynyt, mikä vika minulla on jalassa - niin hyvin kävelen koroilla. Matka antoi uskoa, että selviän kaupunkilomailusta, joten suuntaan talvilomailemaan New Yorkiin. Doctor's orders, you know: ole iloisella mielellä.  

Being zen - mielikuvaharjoituksia

Vaikka ei olisi kovin "henkinen" ihminen, on varmasti törmännyt tutkimustuloksiin, miten mieli vaikuttaa ruumiiseen - ja päinvastoin. Tiedossa on, että vatsassa on tavallaan toiset aivot, ja viimeisten tutkimusten mukaan jopa masennus voi johtua vatsan epätasapainosta. Moni tietää, että stressi nostaa kortisolitasoja, mikä tahtoo taas kasvattaa vararengasta keskivartaloon. Esimerkkejä löytyy.

Ennen tätä kokemusta koko tämä mieli - ruumis-kuvio on ollut minulle hieman epämääräinen, ehkä epäuskottavakin. Nyt kun seurailen jalkani "omaa elämää" sana todella tulee lihaksi.

Sunnuntaiaamun treenin loppuvenytykset

Vaikka tietoiselle minulle kipeä jalkani on hyvin rakas ja todella tarpeellinen, alitajuinen minuni on siis alkanut syrjiä sitä. Se on sitä mieltä, että jalka on jo pitkään ollut surkea ruumiinosa, joka ei ole hoitanut hommiaan vaan aiheuttanut huolta ja vaivaa. Jalasta kannattaisi siis luopua, tai ainakin panostaa siihen mahdollisimman vähän. Esim. lämmitys laitetaan kortille. Keskitytään nyt vaan näihin muihin "parempiin" ruumiinosiin.

Fysiikan lisäksi on siis aika aloittaa mielen treenaaminen. Olen käynyt pari vuotta sitten jo mindfulness-kurssin, jonka oppeja olen silloin tällöin hyödyntänyt. Mindfulnessin juuret ovat zen-buddhalaisessa meditaatiossa, mutta kyseessä ei ole uskonto tai ismi, vaan rentoutus- ja stressinhallintamenetelmä. Usein mindfulnessia kuvataan tietoisuustaidoiksi ja hyväksyväksi tietoiseksi läsnäoloksi.

Toisin kuin monia muita trendi-ilmiöitä, jollainen mindfulnesskin kieltämättä on, tätä on myös paljon tutkittu. Useissa tutkimuksissa on todettu, että mindfulness auttaa toipumaan vammoista, etenkin kipua aiheuttavisti, nopeammin. Useat urheilijat kertovat myös saaneensa siitä apua niin harjoitteluun, kuin voittojen ja tappioiden käsittelyyn. Tulokset vaativat kuitenkin päivittäistä harjoittelua, jotta aivoissa tapahtuu aidosti muutoksia.

Nyt olen siis kaivanut esille vanhat kurssipaperit sekä iTunesista muutamia mindfulness-ohjauksia. Nettihän on todellinen aarreaitta mindfulnessista kiinnostuneille. Löytyy vinkkejä, harjoitusmalleja, mutta myös valmiita ohjattuja harjoituksia.

Itse olen kokeillut nyt iTunes U:n (Applen opetusohjelmat, usein amerikkalaisissa yliopistoissa tehtyjä) bodyscan-harjoituksia, joissa käydään läpi kehoa tietoisesti. Jo lähtökohta näissä on vartalon hyväksyntään ohjaava: aluksi keskitytään  olemaan kiitollisia siitä, mihin kaikkeen oma ruumis pystyy. Tämän jälkeen ollaan 20-30 minuuttia todella läsnä omassa kehossa.

Liikuntahan on oivallinen tapa tulla tutuksi oman kehon kanssa, mutta muutaman kokeilun jälkeen olen valmis suosittelemaan myös tällaista treeniä kenelle tahansa tavoitteellisemmin harjoittelevalle. Seuraan kiinnostuksella, miten harjoittelu toimii, muuttuvatko aivojen radat huomattavasti, näkyvätkö tulokset jalan kunnossa tai muussa treenissä. Ehkä tästä tulee pysyvä treenimuoto muun rinnalle!

This is the new normal

On ehkä kornia verrata syöpää ja tätä "rampautumista" - enhän ole kuolemanvaarassa - mutta Henning Mankell kirjoittama syöpäpäiväkirja jollain tavalla osui. Päiväkirjaa julkaistaan Hesarissa muutaman kuukauden välein. Viime viikolla Mankell mietti, miten syövän sairastamisesta on tullut "uusi normaali", new normal, tavallista elämää. Niin on käynyt minulle myös tämän jalan kanssa.

Monesta kummalliselle tuntuvat tai näyttävät asiat ovat nykyisin jo ihan normaaleja. Kuten kenkien pitäminen jalassa myös sisällä - oh so American Housewifes! Kantakorokkeet. Portaiden kulkeminen alas yksi kerrallaan. 

Salilla taas

En oikeastaan muista myöskään, millaista on kävellä vaivattomasti, ajattelematta. Niin tottunut olen tekemään askeleen reiden ja jalkaterän avulla, ilman pohjelihasta. Mutta minusta on tullut hyvä siinä: vauhtia melkein kuin ennen. Ilman akillesta voi siis kävellä.

Uudeksi normaaliksi voi todeta myös, että en luultavasti koskaan ennen ole treenannut näin ajatuksella, intensiivisesti. Halu tulla kuntoon, halu pysyä kunnossa on suuri. Tiedän, että treenaaminen joutuu taas jossain kohtaa tauolle, joten ahnehdin sitä - tosin ajatuksella. Kun jotain otetaan pois, jotain myös saa.

Rohkaisuksi kaikille vammoja poteville voikin todeta, ettei esteissä kannata luovuttaa. Itse olen onnistunut tiputtamaan rasvaprosenttia pari yksikköä ja rautaa nousee salilla enemmän kuin koskaan. Aerobinen kunto ei varmaan ole elämän paras, mutta nyt kun krossarinkin polkeminen taas sujuu, sillä ja vesijuoksulla tätäkin puolta saadaan paikattua.

Tavoitteena on saada jalka siihen kuosiin, että keväällä voisi ajaa pyörällä ulkonakin - jos en joudu vielä leikkaukseen. Mielikuvissa olen hahmotellut, onnistuisiko jopa luistelu, sillä ulkoilua on kyllä ikävä.

Sympaattinen hermosto ei ole vielä rauhoittunut yhtään. Jalka on yhä arka lämmönvaihteluille ja elää omaa elämää. Myös unet ovat vähän kateissa; unissa vuoroin juoksen, vuoroin satutan taas jalan - ja herään monta kertaa yössä.

Mutta Mankellin sanoin: elämää eletään eteenpäin, ei paikallaan eikä taaksepäin. Lähes kiinnostuksella katson, miten tässä vielä käy!

Voiko ilman akillesjännettä kävellä?

Viikon kysymys: voiko ilman akillesjännettä kävellä - ja vielä ontumatta? No tästä aion ottaa selvää.

Viime viikko oli käänteitä täynnä. Ensiksi sain tiedon, että yksityinen sairaala, josta olin kysellyt leikkausta, ei ota mua potilaaksi. Akillesjänteen korjaus siirteellä, etenkin mun taustalla, on liian riskileikkaus omalla rahalla ja päiväsairaalassa tehtäväksi. Omat rahat eivät välttämättä riitä, vaikka olisin valmis pistämään leikkaukseen merkittävästikin säästöjä. Jos haavaan tulee komplikaatioita, hommasta voi tulla todella pitkä ja monivaiheinen.

Sitten kävin magneettikuvineni tapaamassa kirurgiani Eero Hirvensaloa. Todettiin tilanne: jänne ei todennäköisesti ole enää mitenkään kiinni kantaluussa. Tutkailimme jalkaa, jolla olin kävellyt pakkasessa vastaanotolle noin vartin. Jalka oli varpaista liki täysin sininen ja muuten punakka. Kroppa on todella todennut sen heikoimmaksi lenkiksi, joka ei kaipaa verenkiertoa ja siten lämpöä.

Minulle on siis tullut jonkinlainen sympaattisen hermoston häiriötila, jossa elimistö hylkii pitkään huolta ja kipua tuottanut, liikkumatonta raajaa. "Jos tuo olisi minun jalka, siihen ei todella koskettaisi veitsellä", lääkärini totesi.

Iloinen mieli on olennainen osa paranemista nyt.

Sympaattisen hermoston häiriö voi aiheuttaa pahimmillaan kroonisen hermokivun. Lisäksi oireita ovat hikoilu ilman syytä ja karvankasvu. Minulla onneksi on vasta tämä väriongelma sekä hankaluudet lämmönsäätelyssä.

Sain ohjeet. Kuntouta jalkaa, ja unohda vamma. Tee kaikkea, mistä nautit. Ole hyvällä mielellä. Jalasta, ja siten elimistöstä on saatava hälytystila pois.

Leikkauksesta Hirvensalo ei antanut kovin ruusuista kuvaa. Kaikki vaihtoehdot ovat melko epävarmoja. Komplikaatioiden riski on suuri. "Ymmärrän, että sä olet nuori ihminen ja haluaisit tietysti vielä urheilla." Niinpä.

Ok. Olen siis aloittanut elämän ilman akillesjännetä. Tavoitteeni on, että opin kävelemään ilman ontumista. Sitä kroppa ei tule kestämään pidemmän päälle.

Asioita, joilla saan jalan pysymään normaalivärisenä

• liikunta. Normisalikäynnit ja kuntopyörän ajo. Vesijuoksu on ihan huippua (vaikka kovin tylsää).
• infrapunasauna, toki myös tavallinen. Infran jälkeen jalka pysyy ihanan lämpimänä pitkään. Lämpimät vaatteet tuntuvat myös auttavan: jos muutenkin paleltaa, kipeään jalkaan menee vielä vähemmän lämpöä.
• kotona venyttelyt ja varvasjumppa. Mitä tukevampi jalkaterä ja nilkka on ja mitä paremmin nilkka liikkuu, sitä vähemmän ontumista.
• mielikuvaharjoittelu: uima-altaassa varpailla kävely ja varpaille nousu. Aivot alkavat uskoa, että molemmat jalat toimivat yhtä hyvin.
• korot. Naiselle tämä on helpompaa. Mitä korkeammat korot, sitä paremmin kävelen.
• hellittely. Hieronta, lämmittäminen kaurapussilla, jalkahoito. 

Edessä on siis tätä elämää pari kuukautta, ehkä enemmän. Olen iloinen tavallisesta elämästä. Olen iloinen liikunnasta. Olen iloinen, etten joutunut vielä kipsiin - en millään jaksaisi sitä enää.

On totta myös, että olen surullinen. Entä jos en koskaan enää juokse, hyppää. Olenko ensi kesän taas kipsissä. Moni on kehottanut tekemään hoitovirheilmoituksen, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt on tsempin aika.

Akilles katkeaa kolmannen kerran

Täydellisiä akillesvammaisen
kenkiä.

Kyllä. Tämä vuosi piti olla vuosi, jolloin jalkavaivat jäävät taa. Vuosi alkoi lomailulla aurinkoisessa Barcelonassa. Jalka jaksoi aika hyvin kaupunkilomailun, jonka kruunasi kenkälöydöt: löysin useat juuri sopivilla 5 sentin tukevilla koroilla varustetut kengät. Miten kiva onkaan kävellä ilman kantakorotusta, kun pelkkä korko riittää.

Suomeen palattua iski liukkaat kelit. Eräänä aamuna töihin kävellessä ajattelin, että olen nykyisin kaikkea muuta kuin entinen reippaasti kulkeva minä - olen hiipivä mummo. Varmuus kuitenkin ennen muuta!

Mutta hiipiminen tai korot eivät auttaneet. Mummona töihin kävellessä jalkaa iski yhtäkkiä kipu. Akillesvamman tunnistaa siitä, että on pakko vilkaista taakse: kuka mua löi jalkaan? Sama tällä kertaa, tosin Mannerheimintiellä kävellessä luulin, että jostain autosta oli lentänyt kivi jalkaan.

Ei tämä nyt ihan terveelle näytä. Kuin
joku olisi haukannut palan jalasta.

Menin Töölön tapaturma-asemalle, jossa edessä oli useiden tuntien odottelu. Kipulääkkeen voimin kävin hoitamassa sovitun esityksen Finlandia-talon seminaarissa. Sen jälkeen viimein pääsin ultraääneen, joka ei kertonut juuri mitään. Sain ohjeet tulla aamulla takaisin syömättä ja juomatta, eli valmiina leikkaukseen. Ilta meni Panacodin voimilla tulevaan valmistautuessa.

Seuraavana aamuna lääkäri totesi, ettei pysty auttamaan. Jalka on kohtuullisen voimakas ("ei uskoisi, että se on ollut 15 viikkoa kipsissä"), siinä on refleksit, eli jonkinmoinen jänne on yhä tallella. Ehkä kyseessä on vain ruhje.

Magneettikuvausta lääkäri kuitenkin suositteli, mutta totesi, etten tule saamaan sitä Töölössä pitkään aikaan. "Olet liian hyvässä kunnossa." Näine hyvineni lähdin töihin. Ehkä jossain määrin onnellinen, ettei kipsiaika alkanut ainakaan heti.

Paras kahvi ikinä. Ei
leikkausta, ainakaan
heti.

Illalla kävin tapaamassa jalan leikannutta Eero Hirvensaloa ja magneettikuvassa. Jalka on oikeasti aika hirveännäköinen, mutta sovittiin, että katsotaan tilannetta ajan kanssa. Jalan hermosto on luultavasti jonkin verran vaurioitunut pitkästä kipsiajasta; jalka on yhä monesti punakka, varpaista sininen, kylmänarka. Jalka saisi olla siis paremmassa kunnossa ennen leikkausta. Kaksi tyypillistä komplikaatiotahan multa enää puuttuu: tulehdus ja veritulppa...

Sain siis ohjeet elää tavallista elämää ja urheilla niin paljon kuin vain pystyn.

Seuraavana päivänä sain tulokset magneetista: jänne on irronnut lähes täysin kantaluusta. Edessä on korjausleikkaus, jossa rakennetaan uusi jänne takareiden tai ison varpaan jänteestä.

Viikonlopun olen nyt tosiaan liikkunut paljon. Vesijuoksua, salia, pientä ulkoilua, kuntopyörää. Aamulla glute bridgessä nousi 100 kiloa kevyesti - ei tarvita akillesta. Tänään suuntaan infrapunasaunaan, jonka pitäisi syvälämmittää kudoksia. Olen tehnyt listaa asioista, jotka pitää tehdä ennen uutta kipsiaikaa. Ison kirjapinon kävin jo ostamassa.

Samaan aikaan valitsen leikkauspaikkaa. Töölössäkin jalka varmaan leikattaisiin, mutta "jatkohoitoja" en ainakaan halua sieltä.

Nyt on selkeästi sanottu, että jalkaa ei olisi pitänyt koskaan hoitaa konservatiivisesti kipsillä. Toki ekassa leikkauksessa olisi myös pitänyt jo tehdä siirre.

Itse olen onnellinen, että olen reippaasti yrittänyt liikkua ja kuntouttaa itseäni ja jalkaa nämä väliajat ja kipsissäkin. Miten huonossa kunnossa olisinkaan muuten. Tunnen jalan myös paremmin: nyt kun jänne on kiinni parilla rihmalla kantaluussa, siinä on yhä yhtä paljon voimaa kuin kipsihoidon jälkeen - mun jalka ei siis kipsillä parantunut kyllä yhtään.

Suuri oppi tästä: kyseenalaistakaa. Ortopedikaan ei ole kaikkitietävä.

Tänä vuonna jalka paranee

Odotettu joulu tuli ja meni. Se tuntui tärkeälle tavoitepisteelle. Ensimmäisestä akillesonnettomuudesta tuli silloin kuluneeksi viisi kuukautta, joten joululahjaksi olisin saanut ensimmäiset juoksuaskeleet. Nyt tavoite oli, että vielä joulunakin jänne on yhtenäinen.

Paranemista on tapahtunut: kävelen kengät jalassa jo jota kuinkin ontumatta. Usein jo kävelen pidempääkin ilman ajatustakaan jalalle. Jänne kipeytyy pidemmän kävelymatkan jälkeen, mutta myös toipuu hyvin. Aamuisin etenkin myös kantapää hieman muistuttelee itsestään. Kengässä on edelleen 2cm kantakoroketta, jonka lisäksi kengissä pari senttiä korkoa.

Tällä viikolla pistäydyin ortopedilla, joka oli hieman huolestunut jänteessä yhä olevasta kuopasta. Ultrassa kuitenkin todettiin, että kyse on enemmän kyömystä kuin kuopasta: katkeamakohdan yläpuolelle on muodostunut paksuuntuma, koska jänne on mennyt kasaan ja arpeutunut. Näin katkeamakohta on alkanut tuntua kuopalta.

Jänne on siis yhtenäinen, mutta sen sisällä on "nestettä": hyytynyttä verta tai arpea. Heikko ja hapero se siis yhä on. Samoin tikit näkyvät yhä selvästi. En tiedä, ovatko ne sulavia ja sinnekö sitten jäävätkin. "Ei takuuta tällä jalalla", tokaisi ultran lääkäri. 6-12 kuukautta ainakin toipumista edessä.

Kävin tällä viikolla nyt myös ensi kertaa fysioterapeutilla, vaikka kovin kovaa jumppaa jalalle ei saakaan tehdä. Kuinka hyvää kuitenkin jo pienet jalan stabiloivat liikkeet tekevät. Huikeaa oli myös, miten jalka viimein muuttui normaalin väriseksi. Se on nimittäin yhä punakka, varpaat helposti vähän siniseenkin vivahtavat. Myös yhden kynnen menetin, noin vain. Pohje on vaan niin merkittävä pumppu jalan verenkierrolle, että pienikin liike muutti värin taas terveeksi.

Varovaisesti siis mennään eteenpäin. Kengät jalassa yhä lähes aina, myös kotona. Liukkaita pelkään kuollakseni. Mutta muuten treeni kulkee ja rauta nousee. Fysioterapeutin sanoin: kaiken muunhan sä voit treenata vaikka miten hyväksi toipumisaikana, et vain tuota toista jalkaa. Niillä ajatuksiin siis kohti uutta vuotta, jona aikana ehkä viimein jalkavaiva jää taakse.