Elämää vauvajalan kanssa

Bionic woman is here!

Elämä kahdella jalalla, vaikka kepeillä avustettuna, on mahtavaa!!!

Oli ihanaa tavata oma jalka viiden viikon jälkeen. Ohukainen mutta pahinta raukassa on, että se on aika "hervoton". Kutsun jalkaa vauvakseni, se ei todellakaan ole täysivaltainen ruumini jäsen tällä hetkellä! Peseminen ja sukkien laitto jalkaan on tehtävä yhtä hellävaroen kuin vauvalle.

Jalan iho on onneksi melko hyvässä kunnossa pitkästä kipsiajasta huolimatta. Ehkä yllättävintä oli iso kantapään iso mustelma, joka ei ole parantunut vielä lainkaan. Kertoo jotain aineenvaihdunnan heikkoudesta kipsatussa jalassa!

Näin ei suurta eroa.

Jalka liikkuu todella vähän vielä, ja sitä toki rajoittaa pelko, että jotenkin saisin jänteen katkemaan - ei näillä lihaksilla! Mutta ihana antaa jalalle ilmakylpyjä, sillä saapas on myös kuuma. Rohkeasti olen myös riisunut saappaan aina yöunille: en usko lähteäväni toikkaroimaan unissa ilman sitä, sen verran varovaiseksi jalan kanssa on tullut.

Suosikkikengät juuri nyt.

Kantakorokkeet aiheuttavat sen, että jalka on paljon pidempi kuin toinen. Vaikka fysioterapeutti kyllä kielsi, itse olen kokenut koron helpottavan menoa paljon. Tukevat kiilakorot siis peliin!

Vaikka suurin huoli on poistunut, varasin silti ortopediltä yksityisajan kahden viikon päähän. Pienestä mielenrauhaa tuovasta käynnistäei haittaa. Varsinkin kun jalassa on usein outoja kipuja, jotka tulevat ja menevät. Luultavasti ne kuuluvat paranemiseen, mutta ei mahada mitään: välillä huoli iskee.

Jäähyväiset pinkille

Vihdoin ja viimein päivä, jota on odottanut pelännyt. Kipsi otettiin pois ja jänne tarkastettiin.

Uusi jalka, ei nätti, mutta toimii!

En ole mikään helposta hätkähtävä tyyppi, mutta päivää vaille viisi viikkoa jalka ilmassa, tietämättä paraneeko se kipsin sisällä, on koetellut hermoja. Illalla ennen vastaanottokäyntiä hanat aukesivat: itkeä pillitin silkasta pelosta eikä loppua tullut. Jos se ei ole parantunut, jos se leikataan, jos kaikki alkaa alusta.

Vielä vastaanotollakin kykenin vain nieleskelemään. Kun kipsi otettiin pois, en itse uskaltanut koskea jänteeseen lainkaan, saati yrittää liikuttaa jalkaa.

Ortopedi tuli paikalla ja kokeili kertaalleen akillesta. "Sehän palpoituu hyvin." Se on kunnossa! Se on kasvanut! Tuntui hassulle, että ammattilainen pystyi pienellä kokeilulla toteamaan asian kattavasti. Ei tarvinnut edes näyttää jännettä!

Jalka pakattiin uuteen avattavaan aircast-ortoosiin ja saan alkaa varaamaan jalalle! Mikä helpotus! Puolipainovarausta harjoiteltiin fysioterapeutin kanssa aivan vaa'alla. Lisäksi käytiin läpi uutta portaiden kulkutekniikkaa. Sekin on niin paljon helpompaa, kun molemmilla jaloilla voi astua!

Lisäksi saappaan saa ottaa pois kotona esim. sohvalla istuessa ja tietysti pesulle. Jalkaa saa myös alkaa jumppaamaan, mikä tulee tarpeeseen: liikerata on nyt enemmän millejä kuin senttejä ja myös varpaiden hahmotus on huono: ne ovat kuin supussa.

Saappaassa on vielä kaksi kantakoroketta, jotka otetaan parin viikon päästä pois, jotta jänne alkaisi venyä normipituuteen vähitellen.

Oi tätä onnen päivää!

Treeniä treeniä

Kotijumppaa

Pakko tehdä edes jotain!

Kun kroppa on vähän aikaa vaan ollut, liikkumisen tarve on huutava. Mitä pidemmälle kipsiaika kuluu, sitä vinommalle vartalo alkaa tuntua. Lantio on vino, selkä kumara, olkapäätä vihlaisee.

Olen pelännyt myös lihomista, mutta se ei ole ollut ongelma: paino on hieman pudonnut. Ruokahalu onneksi pienenee aktiivisuuden mukaan. Toki pitkästymiseen voisi myös syödä, mutta toistaiseksi olen löytänyt siihen paremmat "lääkkeet".

Olen yrittänyt keppiurheilun (mm. ne portaat!) lisäksi tehdä liki joka ilta edes jotain kotijumppaa, mutta kaikkihan sen tietävät: kotijmppa on tylsää...

Mökkipainojen iloa

Settiin on kuulunut 100 miesten punnerusta jaettuna 4 settiin (kipsijalka ilmassa), 150 erilaista vatsaa ("pyöräily" on suosikki, koska kipsijalan polvi saa siinä kanssa mukavasti liikuntaa) sekä erilaisia kevyitä pakara- ja reisiliikkeitä kipsijalalle. Ei kummoinen setti, mutta edes jotain!

Mökillä olin niin onnellinen, kun sain käyttöön isän käsipainot. Aitan kaiteeseen nojaten pystyin tekemään hyvän setin käsi- ja olkapääliikkeitä.

Talja kulkee
Elixia Kampissa.

Nyt on tehty myös paluu salille. Helppoa se ei ole, ja "avustaja" on kyllä tarpeen tavaroiden siirtelyssä. Penkillä onnistui hyvin käsien, rinnan ja olkapäiden tekeminen. Selkä sujui taljassa, kun vain varmisti, että kipsipohje ei vahingossakaan pingotu.

Lihaskunto on heikentynyt hieman, mutta luulatavasti palautuu vielä aika hyvin normitreeniin päästessä. Millään maksimipainoilla en muutenkaan alkanut riehua. Treeni oli lähinnä terapeuttista - henkisesti ja fyysisesti.

Treenin jälkeen kroppa tuntui ihanalle. Monet lihakset ovat kipeitä uuden asennon pitämisestä sekä keppikävelystä ja nauttivat erilaisista liikkeistä. Ja punttien jälkeen kepit olivat kuin höyhenet!

Tarinoita akillesjänteestä

Kun jalka on kipsissä, varsinkin pinkissä, saa paljon huomiota. Ohikulkijat ja kylänmiehet ovat kiinnostuneita, mikäs jalkaa vaivaa. Samalla on kuullut monta tarinaa katkenneista ja revenneistä akillesjänteistä.

Lueskelua parvekkeella

Akillesjänteen repeymä tuntuu olevan etenkin päälle kolmekymppisten miesten vaiva, toistaiseksi olen törmännyt vain yhteen naistuttavaan vastaavan ongelman kanssa. Miehiä sen sijaan on tullut vastaan todella monta - tämähän on liki yleistä! Minulle ei kuitenkaan ole selvinnyt, miksi vaiva iskee juuri miehiin. 

Olen kuullut paljon tarinoita, joissa kaikki on sujunut oppikirjan mukaan. Paljon olen kuullut neuvoja myös hakeutua yksityiselle lääkärille leikkausarvioon: "ilman leikkausta siitä ei tule hyvä". Pahin kuulemani tarina on erään ystäväni, jolla leikkaushaava ei umpeutunut ja hän päätyi kulkemaan kainalosauvoilla viisi kuukautta. Tällä kokemuksella on vaikea käsittää, miten sellaisesta selviää.

Netistä löytyy paljon akillesvammaisten kertomuksia. Niitä kannattaa lukea vain sopivassa mielentilassa. Blogi, jota voi suositella, on Markus Leppiniemen akillesblogi. Se on mukavan myönteinen ja asiallinen ja olen palannut siihen useasti.

Huolia ja murheita

Aika on alkanut kulkea tasaista tahtia eteenpäin, mutta muutamia takapakkejakin on tullut. Ensimmäinen iski, kun sain ajanvarauskirjeen Töölön sairaalan kirurgian poliklinikalta. Seuraava kontrolliaikani on vasta 27.8. eli yli kuukausi onnettomuudesta.

Uusi, entistä pienempi kipsi .

Tuntuu varmasti hullulle, mutta kun on odottaa päivää, jolloin saa toisen jalankin maahan, jokainen odotuspäivä on liikaa. Ääni väristen soitin ajanvaraukseen, miksi kontrolli meni näin pitkälle. Minut oli määrätty tietylle ortopedille, jolla ei ollut muita aikoja saatavilla. Ei auta kuin odottaa.

Miksi tietylle lääkärille?  Päätin tilata HUS:sta potilaskertomukseni ja magneettikuvalausunnon. Tilauksen voi suosittaa HUS:n verkkosivuilta löytyvällä lomakkeella, mutta syksystä 2014 tiedot pitäisi löytyä HUS:n osalta myös www.kanta.fi:stä.

Kertomuksesta käy ilmi, miksi useampi lääkäri oli arvioinut sopivinta hoitoa minulle. Röntgen- ja magneettikuvissa on näkynyt kappale, joka voisi olla pala kantaluuta. Lisäksi akilles on lähtenyt lähes kokonaan irti, vain muuta "säie" on jäänyt kiinni. Kertomusta lukiessa tulee epävarma olo: onko oikeasti tehty oikea päätös hoidosta. Paraneeko tämä? On tuskaisaa vaan odottaa pystymättä tekemään mitään.

I do my own stunts...

Piristykseksi päätin lähteä äidin mukana mökille nauttimaan mitä ihanimmasta elokuun alusta. Mökki on kuitenkin paikka, jossa oman tilanteen huomaa pahemmin kuin kotona: en vain ole kunnossa. Kyyneleet tulivat usein silmiin.

Mökkeily loppui myös lyhyeen, kun jalka tuli todella kipeäksi. Kipsauksessa jalan asento oli jäänyt pieneen sisäkiertoon, joka mahdollisesti paheni, kun kipsiin tuli hieman tilaa jalan pienetessä. Uusi asento väänsi polvea, joka tuli kipeäksi. Siis Töölöön ja uusi kipsi.

Kipsimestari kokeili akillesta, koska en uskaltanut itse sitä tehdä. "Kyllä siellä kuoppa vielä on". No toipuminen on kesken, ja nyt kipsi on ainakin puhdas taas.

Liki päivittäinen pelkoni on portaiden kiipeäminen viidennen kerroksen kotiini. Vaikka olen hyvässä kunnossa, portaissa on helppo olla hieman huolimaton - ja kaatua. Pysähtelen siis aina matkan varrella, ettei keskittyminen herpaantuisi. Silti tulee hiki, käytävässä on noin 40 astetta lämmintä. Mutta pelon toisella puolella on vapaus - ulkona käynti pitää mielen pirteänä.