Kaksi vuotta akillesta

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt aikaa. Siitä huomaa, että akilles on mielessä yhä vähemmän!

Kaksi vuotta ja muutama päivä sitten kuului pam, josta kaikki alkoi. Heinäkuun helteisinä päivinä nuo alkuaikojen tunnelmat palaavat helposti mieleen. Ehkä hyvä, ettei tiennyt mitä edessä on!

Toipuminen viimeisestä leikkauksesta on sujunut hyvin. Kävelen sujuvasti paljainkin jaloin ja luotan jalkaan. Mutta toipuminen koko prosessista sujuu armottoman hitaasti.

Olen käynyt joitain kertoja fysioterapeutilla hakemassa kuntoutusohjeita, ja samalla etenemistä on mittailtu mm. varpaille noustessa kantapään korkeudella: en vieläkään saa kantaa ihan yhtä korkealle kuin terveen jalan kanssa.

Arpi on siisti, mutta muuten jalasta tietysti
näkee, että paikkailtu on. Pohje on yhä "tyhjä".

Voimaa kertyy pohkeeseen todella hitaasti. Fysioterapeutin mukaan se johtuu siitä, että itse jänteen ja lihaksen lisäksi kaikki nilkan ja pohjelihaksen kudokset ovat kärsineet pitkästä vamma-ajasta. Niitä pitää hieroa ja avata, jotta lihastreeni pääsee vahvistamaan lihaskudosta.

Treeniksi käy fysioterapeuttini mukaan kaikki jalkatreeni. Koko jalkahan on kärsinyt akillesvammasta, ja sen kyllä huomaa! Joidenkin lääkäreiden "kyllä se kävelemällä toipuu" - ohjeet fysioterapeutti tyrmäsi täysin: lihas ei pelkällä kävelyllä kasva.

Salin lisäksi olen ottanut mukaan spinningin (hyötypyöräily kuvioissa on ollut koko ajan), sillä klosseilla polkeminen tuntuisi kehittävän nilkan ja pohkeen kestävyyttä. Ja kyllä: olen kokeillut myös juoksumatolla juoksua. Tai kevyttä laahustamista se on, se onnistuu noin 10 minuutin verran.



Mutta oikeaan juoksemiseen on matkaa. En vielä pysty seisomaan vammajalan varpailla niin, että kanta pysyisi todella ylhäällä. Tämähän on ensimmäinen steppi: pystyy nostaamaan oman painon kipeän jalan varpaille. Juoksussa ja hyppäämisessä akillesjänteeseen kohdistuu noin 10-kertaisesti oman painon verran painetta. Silloin jalan pitää olla jo todella vahva.

Tällainen pitkäaikainen jalkaongelma muuttaa paljon perusliikkumista. Vammautuneet jalan varpaat ovat liki koko ajan jännittyneet, koska jäntevyyttä puuttuu muualta ja tukea tulee haettua jalkaterästä. Terveen jalan polvi tulee kipeäksi esim. korkeita portaita alaspäin tullessa, koska toinen jalka ei vielä ponnista tarpeeksi. Toivon kovasti, että toipuminen etenisi, jotta muilta mahdollisilta vammoilta välttyisi.

Kuntoutuksen maali on jossain ensi vuonna. Kun tyypillisestä kuuden viikon kipsiajasta toipuminen vie yleensä kuusi kuukautta, minun 20 viikon kipsikokemuksella tiedossa 20 kuukauden toipuminen eikä se huomioi vielä kuukausia ilman akillesjännetä. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä kysytään tässäkin vaiheessa toipumista.

Puolivälissä paranemista

Kuntoutusaikani on huomaamatta vierähtänyt jo puoleen! Useinhan akillesleikkauksen kokonaistoipumisajaksi lasketaan 9 kk, enkä vielä koskaan ole päässyt näin pitkälle!

Tähän mennessä on selvinnyt, etten toivu entiselleni ihan vain omin päin jumppailemalla. Edessä on tosi sitkeää, askel kerrallaan etenevää kuntoutusta.

Ensimmäisen kerran, kun tein tätä, purskahdin
nauruun. Aivot olivat varmat, että ei onnistu.
Ja sitten se onnistuikin! (Maassa oleva
on siis leikattu jalka, ja kyllä se vähän jännittyy.

Omin voimin kuntoutus on kuitenkin tuonut kävelyyn saman sujuvuuden, mikä siinä oli ennen syksyn leikkausta. Koroilla sujuu hyvin. Ratikkaan uskaltaa spurtata. Mutta kun kengät otetaan pois, ongelmat alkavat.

Kantaa ei edelleenkään saa ilman tukea ylös lattiasta, joten onnun ilman korkoja. Kannan nostaminen tuntuu aivan mahdottomalle. Johtuuko se sitten siitä, että yhteys aivoista akillekseen on kadonnut vai eikö akilles kuitenkaan ole fysiologisesti kunnossa - sitä nyt seurataan.

Toinen pettymys on, että vielä tässäkään kohtaa en saa vasempaan jalkaan samalla lihaspuristusta kuin terveeseen jalkaan. Jalka on kokonaisuutena aina pakarasta lähtien tervettä heikompi, ei oikein omassa hallussa.

Fysioterapeutti videokuvasi kävelyäni ja totesi samaa: koko jalan motoriikka on hieman hakusessa. Kävellessä on hirveä kiire pois vasemmalta jalalta, lantio antaa periksi ja oikea jalka hoitaa lähes koko työn. Seurauksia parin vuoden akilleskompensaatiosta!

Mielenkiintoista myös, että kaksi fysioterapeuttia on todennut jalassa merkittävän ulkokierron, joka saattaa rasittaa akillesta liikaa. Ortopedin mukaan sillä ei ole mitään väliä - "kaikenlaisilla jaloilla voi kävellä". Fysioterapeuttien mukaan se kannattaa ehdottamasti jumpata pois.

Arkibalettia.

Fysioterapiassa keskitytään nyt aluksi jalkaterän ja lantion stabilointiin. Tuttuja liikeitä varmasti monelle jalkavaivoista kärsineille: varpailla soitetaan pianoa varvas kerrallaan niin, että tuntuma pieniin lihaksiin ja jalkaterän ketteryys kasvaa. Lantiota stabiloidaan tutuilla jalanheilautuksilla eri suuntiin. Myös maastaveto yhdellä jalalla käy tähän.

Stabiloiva, mutta myös ponnistusta kehittävä liike on varpaille nousu kantapäät yhdessä. Siis eräänlainen plié. Tämän joudun tekemään edelleen tukea vasten, sillä jalka ei nosta edes 50% kehon painosta.

Ponnistusta ja siten pohjetta jumpataan astettain. Vaikka jumppa on vielä lempeää, pohje kramppailee helposti tästäkin rasituksesta. Lisäksi fysioterapeutti on manipuloinut pohjetta, sillä paitsi pohje, myös muut rakenteet jalassa ovat surkastuneet. Hän on myös sormin venyttänyt akillesta ja se kyllä auttaa, mutta koskee!

Lantion tasapainoitusta.

Punttitreenin lisäksi on ollut hirveä halu tehdä jotain hullua hikitreeniä pitkästä aikaa. Koska useat niistä sisältävät hyppyjä tai juoksua, spinningkin mielellään klossikenkien käyttöä, tämä on vaatinut hieman luovuutta. Löysin Sats Elixiasta Cardio club -tunnin, jonka voi tehdä myös crosstrainerilla. Aivan mahtava lyhyt, tiukka intervallitreeni. Lisäksi ainakin Citycenterin uudella salilla oli laite, jossa sai hyvin samanlaisen liikkeen kuin mäkiloikkatreenissä sauvojen kanssa. Suosittelen!

Ruksi seinään

Salilla on palattu aika normikuvioihin
kyykkäämistä lukuun ottamatta.

Huomaa, että oma kiinnostus tätä akillespotemiseen on hiipunut - en ole pitkään aikaa kirjoittanut postausta!

Muutamaa päivää vajaa kolme kuukautta leikkauksesta. Kriittisiä päiviä, sillä juuri tässä kohtaa akilles edellisen leikkauksen jälkeen katkesi uudestaan. Kolme kuukautta onkin se yleisin uudelleenkatkeamishetki: alkaa luottaa jo jänteeseen, vaikka vetolujuus alkaa kehittyä vasta myöhemmin.

Toipuminen on sujunut totutusti. Salakavalasti, kauheasti ajattelematta kävely paranee. Vähitellen kommentit "vieläkö sä onnut" muuttuvat "kauheeta vauhtia sä meet" -huomautuksiin. Nilkka liikkuu hyvin, joten kotona voi kävellä klenkaten jopa ilman kenkiä.

Kävin myös viimeisessä lääkärin tarkastuksessa. Tämän jälkeen palataan asiaan vain, jos jalka ei toimi tai tulee takapakkia. Kaikki näytti hyvälle, mitä nyt varpaistani on tullut niin kylmänarat, että pitää kuulemma oikeasti huolehtia, etteivät ne pakkasilla palellu.

Yksi parhaita ostoksia: Niken vedenkestävät
kiilakorkolenkkarit - pelastaa sohjolla!

Moneen kertaan  myös lääkärini on harmitellut, ettei jalkaa leikattu heti silloin puolitoista vuotta sitten. Hoitosuositus on hänen mukaansa vähitellen muuttumassa etenkin, jos katkeama on alhaalla, kantaluun kohdalla. Kipsihoidolla tällaiset paranevat huonosti. Amerikassa akillesvammoja leikataan jo paljon enemmän, ja Suomessa ollaan palaamassa aktiivisempaan hoitoon. "Olet valitettava väliinputoaja tässä muutoksessa."

Pitkää mieltä ja kärsivällisyyttä, sitä vaaditaan, kuten kaikki akillespotilaat tietävät. Keväällä, eli puoli vuotta leikkauksen jälkeen pitäisi pystyä kävelemään normaalisti. Syksyllä eli 9 kuukautta - vuosi leikkauksesta voi alkaa juoksemaan ja hypätä - palata kaikkeen normaaliin urheiluun. Silloin oikeasti voi vasta luottaa jänteen pitävyyteen. Tämän suhteen olen ihan utelias: mitenköhän osaan käyttää pohjetta ja ponnistaa, kun en ole sitä pariin vuoteen tehnyt!

Päivä kerrallaan siis eteenpäin ajattelematta asiaa kovin paljon, murehtimatta turhaa. On selvää, että yhä edelleen takapakit ovat mahdollisia. "Kyllä mä ruksin seinään laitan, jos tämä tällä meni", lääkärini totesi. Sitä odotellessa!