Kesä, ilo ja kiitollisuus

Hetki on vierähtänyt edellisestä postauksesta, mikä kuvaa hyvin tilannetta: olen keskittynyt elämään. Se ei tarkoita, ettenkö ajattelisi Jalkaa (se on erillisnimi!) joka päivä vähintään 10 kertaa, mutta nykyisin entistä rennommin - ehkä vain 50% huolesta soikeana!

Joka päivä tulee eteen tilanteita ja tuntemuksia, joissa ajattelen, että ai piru, nyt se meni taas. Pientä kipua tai epämääräistä tunnetta, huolimaton askel. Kuitenkin suurin tunne on ollut ilo: olen taas toipunut merkittävästi. On aivan uskomatonta, miten ihmisruumis parantaakaan itseään!

Ensimmäinen pyörälenkki. Näissä maisemissa
viimeksi pinkissä kipsissä...

Kävelen nyt täysin ontumatta koroilla (sori miehet, tämä ei auta ehkä teitä...). Kotona en enää juurikaan käytä kenkiä, koska kävely sujuu  joten kuten ilmankin. "Juoksen" tarvittaessa ratikkaan.

Pyöräilen. Ensimmäinen ajo pyörällä aiheutti ahdistuksen jos onnenkin tunteita: Jalka oli tosi heikko ja paino oli pitkälti terveen jalan puolella. Mutta jo yksi yö auttoi, ja seuraavana päivänä pyöräily sujui jo paremmin. Muutama päivä siitä sain itseni jo suoralla 30km/h vauhtiin! Toki isot mäet on jätettävä väliin tai ennakoitava vaihteenvaihdolla ajoissa, sillä seisomaan nouseminen on ehdottoman kiellettyä. Niin katkotaan tai irrotetaaan akillesjänne melko varmasti.

Sali toimii hyvin. Jos jotain kiinnostaa, esim. alakroppapuolella maastavedossa sarjapaino on nyt 75kg ja hip thrustissa 110kg. Vasen jalka on koko ajan heikompi, mikä toki harmittaa. Lihaksia ei saa vaan supistumaan niin hyvin kuin terveessä jalassa. Valitettavaa on myös, että pohjelihas ei kyllä näin kehity, se surkastuu. Nyt alkaa näkymään, että jalka on kipeä - niin rimpula se alkaa olla.

Sitten arkipäivän onnistuminen: oikeilla kengillä voin vihdoin kävellä portaat alas normaalisti. Ajattelin, että tätä ei voi saavuttaa ilman pohkeen ponnistusta, mutta en tiedä, olenko saanut sen kompesoitua jotenkin nilkan lihaksilla.

Vaikka pohjelihas ei pääse kehittymään, jalka paranee
ulkoisestikin koko ajan. Akillesjänteen kohdalla näkyy
enää pieni ylimääräinen kumpare leikkauskohdassa.

Tulevan viikonlopun testit ovat: 1) voiko kiilakoroilla pelata golfia, 2) voiko ilman akillesjännettä ajaa manuaalivaihteista autoa. Yhden hengen testiryhmä testaa!

Se, mikä ei ole parantunut, on Jalan hermo-ongelma. Huh huh, miten jalka vetää mustaksi isommista lämpötilaeroista. Toisinaan jalka myös kramppailee yhä, etenkin öisin.

Päällimmäisenä on kuitenkin ilo ja kiitollisuus. On taas kesä ja pärjään Jalan kanssa hyvin. Saan harrastaa ja muutenkin elellä normaalia elämää. On rajoituksia, mutta niinhän meillä kaikilla: joskus fyysisiä, joskus vähän piilotetumpia - omassa mielessä.

Juuri nyt on hyvä olla tässä, omassa elämässä, tässä hetkessä, suuntaamassa kesään, liikkuvana akillesvammaisena.

Kymmenen pisteen kuntoutus

Askeleen eteneminen

Tämänkertainen blogipostaus on suunnattu akilles- ja nilkkavammasta toipuville. Jos et ole kiinnostunut kävelyn anatomiasta, et varmasti kiinnostu tästäkään!

Olen maallikkona miettinyt paljon askeleen anatomiaa.  Astuessa pohkeen pitäisi jännittyä ja nostaa kanta ilmaan maasta. Takareisi ja lonkankoukistaja siirtävät jalkaa sitten eteenpäin. Miten niin luonnollinen asia voi olla niin vaikea!

Kun akilles on poikki, pohje ei pääse tekemään työtään. Tarvitaan jotain korottamaan kantaa: korkokengät tai kantakorotus. Lihastyö jää pitkälti takareiden ja lonkankoukistajan varaan . Nämä ovat siis lihaksia, joita kannattaa treenata kävelyn sujuvoittamiseksi.

Ponnistuksen puutteen lisäksi ongelmana on myös nilkan heikkous. Kipasauksen ja nilkan kudosvammojen seurauksena nk. kuudes aisti on kateissa. Kuudes aisti korjaa nilkan asentoa ja estää nyrjähdyksiä ja palaa  täysin yleensä vasta puolen vuoden kuluessa kipsiajan jälkeen.

Tasapainoa kannattaa lähteä hakemaan mahdollisimman pian, sillä sitä tarvitsee arkielämässä paljon: mukulakivillä kulkiessa, ruuhkassa jne. Hyvä treeni on yhdellä jalalla seisominen, ensin silmät auki, sitten kiinni. Itse en ole käyttänyt erikseen tasapainolautaa, vaikka sekin varmasti toimii.

Etureittä ei varsinaisesti tarvita kävelyssä, mutta sekin voi jeesata puuttuvaa pohjeponnistusta monessa tilanteessa. Etureisi auttaa myös tasapainon pitämisessä, joten sen treenaaminen on tärkeää. Etenkin naisilla iän karttuessa heikko etureisi voi heikentää tasapainoa merkittävästi.

Ei uskoisi, että se on poikki!

Tällä analysoinnilla olen itse ohjannut omaa kävelyharjoittelua. 5- 7 sentin tukevat korot ovat parhaimmat, en tarvitse niihin kantakorostusta ja olen taas tasapainossa. Nilkka liikkuu hyvin; katkennut akillesjänne ei ainakaan ole jäykkä (heh). Tasapaino on myös sen verran jo hyvä, että korkkareilla voi mennä.

Kävin pitkästä aikaa fysioterapeutilla, koska kaipasin ammattilaisen silmää. Jokin kävelyssä oli vielä mielestäni "kulmikasta". Ensinnäkin fysioterapeutti totesi, että kävelyni on erittäin hyvää tilanteeseen nähden. "Erinomaista työtä olet tehnyt", mistä ikuinen kympintyttö oli tietysti iloinen.

Muutama heikkous löytyi. Lantioni on kallistunut hieman taakse, koska nilkka ei viikkoihin mennyt aivan vartalon alle. Totuin siis kumartumaan eteen. Lantio myös "antaa periksi" vasemmalle; seurausta ehkä pitkästä toispuoleisesta kantakorokkeiden käytöstä. Ryhtiä siis suoremmaksi ja treeniä keskimmäiselle pakaralihakselle ja loitontajille, jotta lantio saadaan stabiiliksi.

Kaupunkilomailu on parasta kävelykuntoutusta!
Praha tarjoaa
mukulakivikaduillaan tasapainoatreeninkin.

Koska kipeän jalan pohje tekee niin vähän työtä, mutta toinen taas saa paljonkin liikuntaa, on pohkeiden muotoero itse asiassa lisääntynyt kipsiajan jälkeen. Etenkin itse erotan toisessa selkeämmän lihasmuodon, kun toinen on enemmän "suora".

Motivoiduin enemmän taas tekemään pohjenousuja, vaikka tehdessäni niitä kahdella jalalla tuntuu, että kipeä jalka ei jännity yhtään. Fysioterapeutin mukaan pohje kuitenkin jännittyy, eli jumppaa kannattaa jatkaa, sillä vähitellen myös pohkeeseen ja nilkkaan voi saada lisävoimaa.

Portaiden kävely alas on edelleen vaikeaa, koska siinä pohjeponnistusta tarvitaan paljon. Fysioterapeutti hyväksyi tekniikoistani sivuittain vuorojaloin menon, jota voi suositella myös tulehtuneesta akilleksesta kärsiville. Kaikki muut venkoilut fysioterapeutti tuomitsi täysin.

Motivoituneena ja hyvällä mielin siis kuntoutusta eteenpäin. Paljon voi tehdä itse omaksi terveydekseen! Tiedän, että korkokengät eivät ole paras ratkaisu jaloille nekään, mutta satsaan mukavuuteen. Jos haluat lukea varoittavan sanan koroista, tässä hyvä kuva niiden vaaroista.

RunChech - Prahan puolimaratonin tunnelmaa

Edelleen suosittelen jalkavaivaisille ja -kuntoutujille kaupunkilomailua. Olin työ- ja lomamatkalla Prahassa, jossa kävelin vaihtelevissa maastoissa niin paljon, että takareisi oli hapoilla ja pohje kramppaili yöllä kipeästi (magnesiumit jäi kotiin). Mutta niin vain taas kävelin hieman paremmin matkan jälkeen!

Prahassa kävin myös katsomassa ystävän puolimaratonin taivallusta. Maaliintulon riemua oli hieno seurata aurinkoisessa kevätsäässä. Tunsin iloa juoksijoiden puolesta - ja myös siitä, että olin itsekin sen muutaman kerran kokenut. Mutta en ollut haikea. Tuntuu että olen saanut jotain tärkeää tilalle.

Ota vastuu itsestäsi - viimeistään nyt!

Leuanvetoharjoituksissa akilleksen puuttuminen
ei haittaa.

Matkan varrella akillesjännettä parannellessa on useampi lääkäri todennut: "yritetään nyt saada tämä paranemaan". Ystäväni totesi kerran suorasukaiseen tyyliinsä: "Siis kuka yrittää? Sinä, vain sinä tässä yrität!"

Jep, totta, olen saanut yhteiseltä sairaanhoidoltamme arvokkaan akillesleikkauksen hintaan 68€:n, mutta muuten koko prosessissa tärkeintä on ollut oma yrittäminen: päätökset, varovainen eteneminen, reipas kuntoutus.

Yrittämistä seuraa nyt lisää, sillä ortopedin vastaanotolla päädyttiin jatkamaan omaehtoista kuntousta vielä puoli vuotta, syksyyn saakka. "Pahan kierre on katkaistu", lääkärini totesi, mutta täysin jalan hermo-oireilu ei ole loppunut. Kesän yli siis samanlaista kuntoutusta kuin nyt talvella: liikuntaa mahdollisuuksien mukaan, lisäksi lämpenevistä säistä nauttimista. Syksyllä katsotaan, leikataanko jalka ja miten.

Entistä selkeämmin olen ymmärtänyt myös, että juoksulenkit on tämän elämän osalta juostu. Sen lisäksi, että vasempaan jalkaan ei ehkä enää  koskaan saada kunnon ponnistusta rakennettua, myös oikean jalan haglundin kantapää on alkanut huomautella itsestään - varmaankin ponnistuksen siirryttyä enemmän sille. Lääkärini arvioi oikean jalan haglundin olevan "melko paha". Tässä tapauksessa se kannattaisi leikata ennakkoon aika hanakasti, vaikka muuten lääkärini ei ennakoivia leikkauksia suosikaan. Nyt kuitenkin yritän pitää jalan muuten kunnossa - ja unohdan edes juoksemisesta haaveilun.

New York - parasta kuntoutusta!

Tuntuu toisaalta todella hyvälle olla oman kuntouksen kipparina, taas kontrollissa tilanteesta, edes vähän. Samalla illuusio kaikkivoivista lääkäreistä ja apuun tulevasta suomalaisesta sairaanhoidosta on karissut. Itse olet vastuussa omasta terveydestäsi. Matkan varrella pitää tehdä itse monta hoitopäätöstä, pitää vaatia ja kysyä, etsiä tietoa. Lopputulos on paljon kiinni omista voimavaroista, esimerkiksi oman kuntouttamisen sitkeydestä, mutta totta puhuen, myös Suomessa, omasta taloudellisesta tilanteesta. Vaikka tässä tapauksessa vakuutuksista ei ollut apua, omaa vakuutusturvaa tämä on pistänyt miettimään uusiksi!

Lääkärin kannustuksella siis kuntoutusta eteenpäin: kuinka hyväksi liikkujaksi akillesjänteettömänäkin voi tulla! Ainakin tein akillesjänteettömien kävelyn maailmanennätyksen New Yorkin lomallani. Kaupunkilomailu on jalkavammaiselle kerrassaan mahtavaa kuntoutusta. Kun haluaa tehdä ja nähdä, huomaamatta kävelee paljon ja ainakin minulla se paransi kävelytekniikkaa aika pienellä lisäkivulla.

Toinen tämän viikon kuntoutusvinkki, joka käy hyvin muuhunkin elämään, on lifecoach Christine Hasslerin Dealing with Expectation Hangovers -kirja, josta saa kätevästi esimakua tämän Upgraded Ape Show'n haastattelusta. (löytyy myös iTunesin Podcasteistä). "Odotuskrapula" kuvaa hyvin niitä tunteita, kun ei saa mitä tavoittelee, elämä on epäreilua tai jos saakin, se ei tunnukaan niin hyvälle kuin kuvitteli. "Kasvu syntyy kontrasteista", Hassler toteaa. Ilman pimeää ei voi olla valoisaa. Tämän ymmärrän nyt paremmin.

The power of vulnerability - henkistä venytystä

Henkistä venytystä

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia nimellä Akilleen kantapää, koska se niin ilmeisesti sopi akilles- ja kantapäävaivaiselle. Nimi on oikeastaan osuvampi, kuin arvasinkaan, sillä fyysisen puolen lisäksi tämä vaiva on laittanut minut kasvotusten oman haavoittuvuuden kanssa, oman akilleen kantapään kanssa.

Olen aika tyypillinen kympin tyttö. Fiksu, nätti, reipas, pärjäävä. Aina huolehtinut itsestään. Elämä on sujunut kevyesti, ilman näkyviä vastoinkäymisiä. 

Toisaalta tuntenut useinkin syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole aina niin nättejä: kunnianhimosta, kilpailunhalusta. Halunnut tulla nähdyksi rationalistina. Loukkaantunut, jos joku on pitänyt tunteiden vietävänä.

Ja ennen kaikkea olen ollut kyvykäs. Henkisesti ja fyysisesti. Kyvykkyys on ollut identiteetin keskeinen perusta. 

Nyt kun olen vastatusten oman haavoittavuuteni kanssa fyysisesti, on se avannut myös ajatuksia muusta herkkyydestä. Kun fyysinen vamma on niin näkyvä, voisiko se lisätä rohkeutta myös muun haavoittuvuuden näyttämiseen.

Katsoin amerikkaileisen Brené Brownin TED Talkin The Power of Vulnerability, joka oli hyvin avaava. Brown tutkii ihmisten välisiä suhteita, etenkin haavoittavuutta, rohkeutta, häpeää - kovia aiheita. Hän keräsi kuuden vuoden ajan tarinoita, kuinka ihmiset luovat suhteita toisiinsa. Lopputuloksesi hän sai, että parhaiten ihmissuhteissaan yhteenkuuluvuutta ja siten onnea kokivat ihmiset, jotka olivat sinut oman haavoittavuutensa kanssa. "They had the compassion to be kind to themselves first and then to others, because, as it turns out, we can't practice compassion with other people if we can't treat ourselves kindly." "They believed that what made them vulnerable made them beautiful."

Siinä se on: akilleen kantapää.

Brown koki tutkimuksen tuloksen ensin pettymykseksi. Hän kuten niin moni meistä inhosi heikkoutta. Tutkimuksen edessä hän kuitenkin huomasi, ettei tunteita voi tukahduttaa valikoivasti. Haluamme niin kovasti tukahduttaa ikävät tunteet vähättelemällä tai vaikka ylenmääräisellä liikunnalla, työnteolla, alkoholilla, ruoalla jne. Samalla tukahdutamme myös ilon, rakkauden, kiitollisuuden tunteita.

Toinen tapa tukahduttaa omia tunteita on tehdä kaikesta epävarmasta varmaa, mustavalkoista. Ja kuitenkin kaikki elämässä on epävarmaa. On itse päätettävä, kokeeko sen sitten löysässä hirressä roikkumisena vai rajattomina mahdollisuuksina. Tätä mietin myös itse, kun totuttaudun ajatukseen, että jalka saattaa myös jäädä tällaiseksi - mutta ei välttämättä. Ei varmuutta.

Näiden ajatteluiden lisäksi olin tällä viikolla työmatkalla, jossa tapasin paljon uusia ihmisiä. Kukaan ei kysynyt, mikä vika minulla on jalassa - niin hyvin kävelen koroilla. Matka antoi uskoa, että selviän kaupunkilomailusta, joten suuntaan talvilomailemaan New Yorkiin. Doctor's orders, you know: ole iloisella mielellä.  

Being zen - mielikuvaharjoituksia

Vaikka ei olisi kovin "henkinen" ihminen, on varmasti törmännyt tutkimustuloksiin, miten mieli vaikuttaa ruumiiseen - ja päinvastoin. Tiedossa on, että vatsassa on tavallaan toiset aivot, ja viimeisten tutkimusten mukaan jopa masennus voi johtua vatsan epätasapainosta. Moni tietää, että stressi nostaa kortisolitasoja, mikä tahtoo taas kasvattaa vararengasta keskivartaloon. Esimerkkejä löytyy.

Ennen tätä kokemusta koko tämä mieli - ruumis-kuvio on ollut minulle hieman epämääräinen, ehkä epäuskottavakin. Nyt kun seurailen jalkani "omaa elämää" sana todella tulee lihaksi.

Sunnuntaiaamun treenin loppuvenytykset

Vaikka tietoiselle minulle kipeä jalkani on hyvin rakas ja todella tarpeellinen, alitajuinen minuni on siis alkanut syrjiä sitä. Se on sitä mieltä, että jalka on jo pitkään ollut surkea ruumiinosa, joka ei ole hoitanut hommiaan vaan aiheuttanut huolta ja vaivaa. Jalasta kannattaisi siis luopua, tai ainakin panostaa siihen mahdollisimman vähän. Esim. lämmitys laitetaan kortille. Keskitytään nyt vaan näihin muihin "parempiin" ruumiinosiin.

Fysiikan lisäksi on siis aika aloittaa mielen treenaaminen. Olen käynyt pari vuotta sitten jo mindfulness-kurssin, jonka oppeja olen silloin tällöin hyödyntänyt. Mindfulnessin juuret ovat zen-buddhalaisessa meditaatiossa, mutta kyseessä ei ole uskonto tai ismi, vaan rentoutus- ja stressinhallintamenetelmä. Usein mindfulnessia kuvataan tietoisuustaidoiksi ja hyväksyväksi tietoiseksi läsnäoloksi.

Toisin kuin monia muita trendi-ilmiöitä, jollainen mindfulnesskin kieltämättä on, tätä on myös paljon tutkittu. Useissa tutkimuksissa on todettu, että mindfulness auttaa toipumaan vammoista, etenkin kipua aiheuttavisti, nopeammin. Useat urheilijat kertovat myös saaneensa siitä apua niin harjoitteluun, kuin voittojen ja tappioiden käsittelyyn. Tulokset vaativat kuitenkin päivittäistä harjoittelua, jotta aivoissa tapahtuu aidosti muutoksia.

Nyt olen siis kaivanut esille vanhat kurssipaperit sekä iTunesista muutamia mindfulness-ohjauksia. Nettihän on todellinen aarreaitta mindfulnessista kiinnostuneille. Löytyy vinkkejä, harjoitusmalleja, mutta myös valmiita ohjattuja harjoituksia.

Itse olen kokeillut nyt iTunes U:n (Applen opetusohjelmat, usein amerikkalaisissa yliopistoissa tehtyjä) bodyscan-harjoituksia, joissa käydään läpi kehoa tietoisesti. Jo lähtökohta näissä on vartalon hyväksyntään ohjaava: aluksi keskitytään  olemaan kiitollisia siitä, mihin kaikkeen oma ruumis pystyy. Tämän jälkeen ollaan 20-30 minuuttia todella läsnä omassa kehossa.

Liikuntahan on oivallinen tapa tulla tutuksi oman kehon kanssa, mutta muutaman kokeilun jälkeen olen valmis suosittelemaan myös tällaista treeniä kenelle tahansa tavoitteellisemmin harjoittelevalle. Seuraan kiinnostuksella, miten harjoittelu toimii, muuttuvatko aivojen radat huomattavasti, näkyvätkö tulokset jalan kunnossa tai muussa treenissä. Ehkä tästä tulee pysyvä treenimuoto muun rinnalle!

This is the new normal

On ehkä kornia verrata syöpää ja tätä "rampautumista" - enhän ole kuolemanvaarassa - mutta Henning Mankell kirjoittama syöpäpäiväkirja jollain tavalla osui. Päiväkirjaa julkaistaan Hesarissa muutaman kuukauden välein. Viime viikolla Mankell mietti, miten syövän sairastamisesta on tullut "uusi normaali", new normal, tavallista elämää. Niin on käynyt minulle myös tämän jalan kanssa.

Monesta kummalliselle tuntuvat tai näyttävät asiat ovat nykyisin jo ihan normaaleja. Kuten kenkien pitäminen jalassa myös sisällä - oh so American Housewifes! Kantakorokkeet. Portaiden kulkeminen alas yksi kerrallaan. 

Salilla taas

En oikeastaan muista myöskään, millaista on kävellä vaivattomasti, ajattelematta. Niin tottunut olen tekemään askeleen reiden ja jalkaterän avulla, ilman pohjelihasta. Mutta minusta on tullut hyvä siinä: vauhtia melkein kuin ennen. Ilman akillesta voi siis kävellä.

Uudeksi normaaliksi voi todeta myös, että en luultavasti koskaan ennen ole treenannut näin ajatuksella, intensiivisesti. Halu tulla kuntoon, halu pysyä kunnossa on suuri. Tiedän, että treenaaminen joutuu taas jossain kohtaa tauolle, joten ahnehdin sitä - tosin ajatuksella. Kun jotain otetaan pois, jotain myös saa.

Rohkaisuksi kaikille vammoja poteville voikin todeta, ettei esteissä kannata luovuttaa. Itse olen onnistunut tiputtamaan rasvaprosenttia pari yksikköä ja rautaa nousee salilla enemmän kuin koskaan. Aerobinen kunto ei varmaan ole elämän paras, mutta nyt kun krossarinkin polkeminen taas sujuu, sillä ja vesijuoksulla tätäkin puolta saadaan paikattua.

Tavoitteena on saada jalka siihen kuosiin, että keväällä voisi ajaa pyörällä ulkonakin - jos en joudu vielä leikkaukseen. Mielikuvissa olen hahmotellut, onnistuisiko jopa luistelu, sillä ulkoilua on kyllä ikävä.

Sympaattinen hermosto ei ole vielä rauhoittunut yhtään. Jalka on yhä arka lämmönvaihteluille ja elää omaa elämää. Myös unet ovat vähän kateissa; unissa vuoroin juoksen, vuoroin satutan taas jalan - ja herään monta kertaa yössä.

Mutta Mankellin sanoin: elämää eletään eteenpäin, ei paikallaan eikä taaksepäin. Lähes kiinnostuksella katson, miten tässä vielä käy!

Voiko ilman akillesjännettä kävellä?

Viikon kysymys: voiko ilman akillesjännettä kävellä - ja vielä ontumatta? No tästä aion ottaa selvää.

Viime viikko oli käänteitä täynnä. Ensiksi sain tiedon, että yksityinen sairaala, josta olin kysellyt leikkausta, ei ota mua potilaaksi. Akillesjänteen korjaus siirteellä, etenkin mun taustalla, on liian riskileikkaus omalla rahalla ja päiväsairaalassa tehtäväksi. Omat rahat eivät välttämättä riitä, vaikka olisin valmis pistämään leikkaukseen merkittävästikin säästöjä. Jos haavaan tulee komplikaatioita, hommasta voi tulla todella pitkä ja monivaiheinen.

Sitten kävin magneettikuvineni tapaamassa kirurgiani Eero Hirvensaloa. Todettiin tilanne: jänne ei todennäköisesti ole enää mitenkään kiinni kantaluussa. Tutkailimme jalkaa, jolla olin kävellyt pakkasessa vastaanotolle noin vartin. Jalka oli varpaista liki täysin sininen ja muuten punakka. Kroppa on todella todennut sen heikoimmaksi lenkiksi, joka ei kaipaa verenkiertoa ja siten lämpöä.

Minulle on siis tullut jonkinlainen sympaattisen hermoston häiriötila, jossa elimistö hylkii pitkään huolta ja kipua tuottanut, liikkumatonta raajaa. "Jos tuo olisi minun jalka, siihen ei todella koskettaisi veitsellä", lääkärini totesi.

Iloinen mieli on olennainen osa paranemista nyt.

Sympaattisen hermoston häiriö voi aiheuttaa pahimmillaan kroonisen hermokivun. Lisäksi oireita ovat hikoilu ilman syytä ja karvankasvu. Minulla onneksi on vasta tämä väriongelma sekä hankaluudet lämmönsäätelyssä.

Sain ohjeet. Kuntouta jalkaa, ja unohda vamma. Tee kaikkea, mistä nautit. Ole hyvällä mielellä. Jalasta, ja siten elimistöstä on saatava hälytystila pois.

Leikkauksesta Hirvensalo ei antanut kovin ruusuista kuvaa. Kaikki vaihtoehdot ovat melko epävarmoja. Komplikaatioiden riski on suuri. "Ymmärrän, että sä olet nuori ihminen ja haluaisit tietysti vielä urheilla." Niinpä.

Ok. Olen siis aloittanut elämän ilman akillesjännetä. Tavoitteeni on, että opin kävelemään ilman ontumista. Sitä kroppa ei tule kestämään pidemmän päälle.

Asioita, joilla saan jalan pysymään normaalivärisenä

• liikunta. Normisalikäynnit ja kuntopyörän ajo. Vesijuoksu on ihan huippua (vaikka kovin tylsää).
• infrapunasauna, toki myös tavallinen. Infran jälkeen jalka pysyy ihanan lämpimänä pitkään. Lämpimät vaatteet tuntuvat myös auttavan: jos muutenkin paleltaa, kipeään jalkaan menee vielä vähemmän lämpöä.
• kotona venyttelyt ja varvasjumppa. Mitä tukevampi jalkaterä ja nilkka on ja mitä paremmin nilkka liikkuu, sitä vähemmän ontumista.
• mielikuvaharjoittelu: uima-altaassa varpailla kävely ja varpaille nousu. Aivot alkavat uskoa, että molemmat jalat toimivat yhtä hyvin.
• korot. Naiselle tämä on helpompaa. Mitä korkeammat korot, sitä paremmin kävelen.
• hellittely. Hieronta, lämmittäminen kaurapussilla, jalkahoito. 

Edessä on siis tätä elämää pari kuukautta, ehkä enemmän. Olen iloinen tavallisesta elämästä. Olen iloinen liikunnasta. Olen iloinen, etten joutunut vielä kipsiin - en millään jaksaisi sitä enää.

On totta myös, että olen surullinen. Entä jos en koskaan enää juokse, hyppää. Olenko ensi kesän taas kipsissä. Moni on kehottanut tekemään hoitovirheilmoituksen, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt on tsempin aika.