Ota vastuu itsestäsi - viimeistään nyt!

Leuanvetoharjoituksissa akilleksen puuttuminen
ei haittaa.

Matkan varrella akillesjännettä parannellessa on useampi lääkäri todennut: "yritetään nyt saada tämä paranemaan". Ystäväni totesi kerran suorasukaiseen tyyliinsä: "Siis kuka yrittää? Sinä, vain sinä tässä yrität!"

Jep, totta, olen saanut yhteiseltä sairaanhoidoltamme arvokkaan akillesleikkauksen hintaan 68€:n, mutta muuten koko prosessissa tärkeintä on ollut oma yrittäminen: päätökset, varovainen eteneminen, reipas kuntoutus.

Yrittämistä seuraa nyt lisää, sillä ortopedin vastaanotolla päädyttiin jatkamaan omaehtoista kuntousta vielä puoli vuotta, syksyyn saakka. "Pahan kierre on katkaistu", lääkärini totesi, mutta täysin jalan hermo-oireilu ei ole loppunut. Kesän yli siis samanlaista kuntoutusta kuin nyt talvella: liikuntaa mahdollisuuksien mukaan, lisäksi lämpenevistä säistä nauttimista. Syksyllä katsotaan, leikataanko jalka ja miten.

Entistä selkeämmin olen ymmärtänyt myös, että juoksulenkit on tämän elämän osalta juostu. Sen lisäksi, että vasempaan jalkaan ei ehkä enää  koskaan saada kunnon ponnistusta rakennettua, myös oikean jalan haglundin kantapää on alkanut huomautella itsestään - varmaankin ponnistuksen siirryttyä enemmän sille. Lääkärini arvioi oikean jalan haglundin olevan "melko paha". Tässä tapauksessa se kannattaisi leikata ennakkoon aika hanakasti, vaikka muuten lääkärini ei ennakoivia leikkauksia suosikaan. Nyt kuitenkin yritän pitää jalan muuten kunnossa - ja unohdan edes juoksemisesta haaveilun.

New York - parasta kuntoutusta!

Tuntuu toisaalta todella hyvälle olla oman kuntouksen kipparina, taas kontrollissa tilanteesta, edes vähän. Samalla illuusio kaikkivoivista lääkäreistä ja apuun tulevasta suomalaisesta sairaanhoidosta on karissut. Itse olet vastuussa omasta terveydestäsi. Matkan varrella pitää tehdä itse monta hoitopäätöstä, pitää vaatia ja kysyä, etsiä tietoa. Lopputulos on paljon kiinni omista voimavaroista, esimerkiksi oman kuntouttamisen sitkeydestä, mutta totta puhuen, myös Suomessa, omasta taloudellisesta tilanteesta. Vaikka tässä tapauksessa vakuutuksista ei ollut apua, omaa vakuutusturvaa tämä on pistänyt miettimään uusiksi!

Lääkärin kannustuksella siis kuntoutusta eteenpäin: kuinka hyväksi liikkujaksi akillesjänteettömänäkin voi tulla! Ainakin tein akillesjänteettömien kävelyn maailmanennätyksen New Yorkin lomallani. Kaupunkilomailu on jalkavammaiselle kerrassaan mahtavaa kuntoutusta. Kun haluaa tehdä ja nähdä, huomaamatta kävelee paljon ja ainakin minulla se paransi kävelytekniikkaa aika pienellä lisäkivulla.

Toinen tämän viikon kuntoutusvinkki, joka käy hyvin muuhunkin elämään, on lifecoach Christine Hasslerin Dealing with Expectation Hangovers -kirja, josta saa kätevästi esimakua tämän Upgraded Ape Show'n haastattelusta. (löytyy myös iTunesin Podcasteistä). "Odotuskrapula" kuvaa hyvin niitä tunteita, kun ei saa mitä tavoittelee, elämä on epäreilua tai jos saakin, se ei tunnukaan niin hyvälle kuin kuvitteli. "Kasvu syntyy kontrasteista", Hassler toteaa. Ilman pimeää ei voi olla valoisaa. Tämän ymmärrän nyt paremmin.

Akilles katkeaa kolmannen kerran

Täydellisiä akillesvammaisen
kenkiä.

Kyllä. Tämä vuosi piti olla vuosi, jolloin jalkavaivat jäävät taa. Vuosi alkoi lomailulla aurinkoisessa Barcelonassa. Jalka jaksoi aika hyvin kaupunkilomailun, jonka kruunasi kenkälöydöt: löysin useat juuri sopivilla 5 sentin tukevilla koroilla varustetut kengät. Miten kiva onkaan kävellä ilman kantakorotusta, kun pelkkä korko riittää.

Suomeen palattua iski liukkaat kelit. Eräänä aamuna töihin kävellessä ajattelin, että olen nykyisin kaikkea muuta kuin entinen reippaasti kulkeva minä - olen hiipivä mummo. Varmuus kuitenkin ennen muuta!

Mutta hiipiminen tai korot eivät auttaneet. Mummona töihin kävellessä jalkaa iski yhtäkkiä kipu. Akillesvamman tunnistaa siitä, että on pakko vilkaista taakse: kuka mua löi jalkaan? Sama tällä kertaa, tosin Mannerheimintiellä kävellessä luulin, että jostain autosta oli lentänyt kivi jalkaan.

Ei tämä nyt ihan terveelle näytä. Kuin
joku olisi haukannut palan jalasta.

Menin Töölön tapaturma-asemalle, jossa edessä oli useiden tuntien odottelu. Kipulääkkeen voimin kävin hoitamassa sovitun esityksen Finlandia-talon seminaarissa. Sen jälkeen viimein pääsin ultraääneen, joka ei kertonut juuri mitään. Sain ohjeet tulla aamulla takaisin syömättä ja juomatta, eli valmiina leikkaukseen. Ilta meni Panacodin voimilla tulevaan valmistautuessa.

Seuraavana aamuna lääkäri totesi, ettei pysty auttamaan. Jalka on kohtuullisen voimakas ("ei uskoisi, että se on ollut 15 viikkoa kipsissä"), siinä on refleksit, eli jonkinmoinen jänne on yhä tallella. Ehkä kyseessä on vain ruhje.

Magneettikuvausta lääkäri kuitenkin suositteli, mutta totesi, etten tule saamaan sitä Töölössä pitkään aikaan. "Olet liian hyvässä kunnossa." Näine hyvineni lähdin töihin. Ehkä jossain määrin onnellinen, ettei kipsiaika alkanut ainakaan heti.

Paras kahvi ikinä. Ei
leikkausta, ainakaan
heti.

Illalla kävin tapaamassa jalan leikannutta Eero Hirvensaloa ja magneettikuvassa. Jalka on oikeasti aika hirveännäköinen, mutta sovittiin, että katsotaan tilannetta ajan kanssa. Jalan hermosto on luultavasti jonkin verran vaurioitunut pitkästä kipsiajasta; jalka on yhä monesti punakka, varpaista sininen, kylmänarka. Jalka saisi olla siis paremmassa kunnossa ennen leikkausta. Kaksi tyypillistä komplikaatiotahan multa enää puuttuu: tulehdus ja veritulppa...

Sain siis ohjeet elää tavallista elämää ja urheilla niin paljon kuin vain pystyn.

Seuraavana päivänä sain tulokset magneetista: jänne on irronnut lähes täysin kantaluusta. Edessä on korjausleikkaus, jossa rakennetaan uusi jänne takareiden tai ison varpaan jänteestä.

Viikonlopun olen nyt tosiaan liikkunut paljon. Vesijuoksua, salia, pientä ulkoilua, kuntopyörää. Aamulla glute bridgessä nousi 100 kiloa kevyesti - ei tarvita akillesta. Tänään suuntaan infrapunasaunaan, jonka pitäisi syvälämmittää kudoksia. Olen tehnyt listaa asioista, jotka pitää tehdä ennen uutta kipsiaikaa. Ison kirjapinon kävin jo ostamassa.

Samaan aikaan valitsen leikkauspaikkaa. Töölössäkin jalka varmaan leikattaisiin, mutta "jatkohoitoja" en ainakaan halua sieltä.

Nyt on selkeästi sanottu, että jalkaa ei olisi pitänyt koskaan hoitaa konservatiivisesti kipsillä. Toki ekassa leikkauksessa olisi myös pitänyt jo tehdä siirre.

Itse olen onnellinen, että olen reippaasti yrittänyt liikkua ja kuntouttaa itseäni ja jalkaa nämä väliajat ja kipsissäkin. Miten huonossa kunnossa olisinkaan muuten. Tunnen jalan myös paremmin: nyt kun jänne on kiinni parilla rihmalla kantaluussa, siinä on yhä yhtä paljon voimaa kuin kipsihoidon jälkeen - mun jalka ei siis kipsillä parantunut kyllä yhtään.

Suuri oppi tästä: kyseenalaistakaa. Ortopedikaan ei ole kaikkitietävä.

Tänä vuonna jalka paranee

Odotettu joulu tuli ja meni. Se tuntui tärkeälle tavoitepisteelle. Ensimmäisestä akillesonnettomuudesta tuli silloin kuluneeksi viisi kuukautta, joten joululahjaksi olisin saanut ensimmäiset juoksuaskeleet. Nyt tavoite oli, että vielä joulunakin jänne on yhtenäinen.

Paranemista on tapahtunut: kävelen kengät jalassa jo jota kuinkin ontumatta. Usein jo kävelen pidempääkin ilman ajatustakaan jalalle. Jänne kipeytyy pidemmän kävelymatkan jälkeen, mutta myös toipuu hyvin. Aamuisin etenkin myös kantapää hieman muistuttelee itsestään. Kengässä on edelleen 2cm kantakoroketta, jonka lisäksi kengissä pari senttiä korkoa.

Tällä viikolla pistäydyin ortopedilla, joka oli hieman huolestunut jänteessä yhä olevasta kuopasta. Ultrassa kuitenkin todettiin, että kyse on enemmän kyömystä kuin kuopasta: katkeamakohdan yläpuolelle on muodostunut paksuuntuma, koska jänne on mennyt kasaan ja arpeutunut. Näin katkeamakohta on alkanut tuntua kuopalta.

Jänne on siis yhtenäinen, mutta sen sisällä on "nestettä": hyytynyttä verta tai arpea. Heikko ja hapero se siis yhä on. Samoin tikit näkyvät yhä selvästi. En tiedä, ovatko ne sulavia ja sinnekö sitten jäävätkin. "Ei takuuta tällä jalalla", tokaisi ultran lääkäri. 6-12 kuukautta ainakin toipumista edessä.

Kävin tällä viikolla nyt myös ensi kertaa fysioterapeutilla, vaikka kovin kovaa jumppaa jalalle ei saakaan tehdä. Kuinka hyvää kuitenkin jo pienet jalan stabiloivat liikkeet tekevät. Huikeaa oli myös, miten jalka viimein muuttui normaalin väriseksi. Se on nimittäin yhä punakka, varpaat helposti vähän siniseenkin vivahtavat. Myös yhden kynnen menetin, noin vain. Pohje on vaan niin merkittävä pumppu jalan verenkierrolle, että pienikin liike muutti värin taas terveeksi.

Varovaisesti siis mennään eteenpäin. Kengät jalassa yhä lähes aina, myös kotona. Liukkaita pelkään kuollakseni. Mutta muuten treeni kulkee ja rauta nousee. Fysioterapeutin sanoin: kaiken muunhan sä voit treenata vaikka miten hyväksi toipumisaikana, et vain tuota toista jalkaa. Niillä ajatuksiin siis kohti uutta vuotta, jona aikana ehkä viimein jalkavaiva jää taakse.

Akillespotilaan edistysaskeleita

Viisi viikkoa takana leikkauksesta ja viikko vielä edessä walker-aikaa. Hitaasti tämä aika menee.

Aloitin viikko sitten varovasti kävelemään ilman keppejä sekä otin yhden kantakorokkeen pois tukisaappaasta. Kantakorokkeen ottaminen oli taas jännittävää, mutta yllättävän hyvin se meni, ei juuri kipua, vaikka jänne joutuu venymään reilun sentin pidemmäksi.

Kävely on aika vaikeaa, koska walkerissa on siis vielä yksi koroke, ja se on siis todella korkea. Toinen keppi kulkeekin tukena mukana aina ulkona liikkuessa, mutta sisällä menen jo aika pitkälti ilman kepin tukea. Onneksi Helsinkiin ei vielä ole tullut lunta, joten liukastumista ei ole vielä tarvinnut pelätä.

Töissä. Joo se on vain akilles,
mutta olo on välillä kuin
80-vuotiaalla mummolla.

Jalka on ollut kyllä kipeämpi kuin kipsihoidon aikana. Etenkin poistettua haglundin kantapäätä särkee, mutta usean vuoden kantapääkivuista kärsineelle se on toki pientä. Lähinnä huolestuttaa, millainen kantapää tulee olemaan: näinköhän sillä koskaan enää lenkkeillään.

Kepeistä luopuminen tuo niin paljon vapautta. Olen käynyt tekemässä taas salitreeniäkin, tosin en oikeastaan mitään jaloille. Jos jotain lohdullista, niin voimatasot on säilyneet yläkropassa aika hyvin. Olen nukkunut paljon ja hyvin; ehkä tämän lepäilyjakson jälkeen saa itse asiassa hyvän kehitysvaiheen päälle!

Jalka sen sijaan on aika surkea näky. Vaikka pohkeeni ei nyt muutenkaan ole kovin paksu, onhan se nyt aivan tyhjää täynnä kahden kipsijakson jäljeltä. Varovaisesti kuitenkin arvioisin, että itse jalkaterä on jäntevämmän oloinen kuin ensimmäisen pitkän kipsijakson jäljeltä. Nilkka tuntuisi liikkuvan myös, vaikka en ole kovin kovaa jumppaa sille uskaltanut vielä tehdä.

Jänne on paksun oloinen katkeamiskohdan yläpuolelta, ja itse katkeamiskohta tuntuu kyllä ohuempana. Tosin siinä kohtaa on yhä myös eniten jälkiä leikkauksesta. On selvää, että ohut kantapään iho paranee näköjään paljon paremmin kuin tämä jänteen kohta. Kantapää oli aluksi täysin tunnoton, nyt ihoon on alkanut tulla taas hienoisesti tuntoakin.

Viikko siis vielä edessä. Jo pari päivää aiemmin olen varannut ajan leikanneelle ortopedille, joten jo silloin saan tietää tilanteen. Töölön erikoistuville ortopedeille en lopputarkastusta enää jätä.

Onnettomuus: akilles katkesi uudestaan

Tapaturma-asemalla oli onneksi hiljaista, ja pääsin pian pitkäkseni, sillä jalkaan koski nyt paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Toinen tuuri oli, että päivystävänä lääkärinä oli sairaalan ortopedian ylilääkäri, joten päätös hoidosta syntyi nopeasti. Leikkaus laitettiin jo ylihuomiselle.

Sitä pelkää. Sen kauheuden voi kuvitella. Silti tilanteen hirveyden tajuaa vasta, kun sen kanssa on vastatusten.

Kiipesin kotiin porraskäytäväni portaita, reippaasti, luottaen jo askeleihini. Yksi askel ei kuitenkaan aivan osunut portaalle, kanta jäi osin ulkopuolelle. Muuta ei tarvittu. Akilles katkesi uudestaan.

Kuin mun akilles...

Tällä kertaa ei pamausta, mutta kova kipu heti. Istuin portaalle, kokeilin jännettä, joka oli selkeästi täysin poikki. En kyennyt enää nousemaan. Halusin kuolla.

Soitin Töölön sairaalan tapaturmaan, jossa toivotettiin tervetulleeksi entisenä potilaana suoraan. Ystävä tuli saattajaksi.


Perusakillesleikkauksesta ei ole nyt kyse, vaan lääkäri totesi, että "nyt ei kannata hätiköidä". "Tehdään niin, että tähän ei enää tarvitse palata".

Toki syytän itseäni, olisi pitänyt olla huolellisempi. Toisaalta jos olisin tiennyt, kuinka pienestä katkeaminen on kiinni, en olisi uskaltanut tehdä mitään, mitä tein viime viikkoina. Lääkärin mukaan jänne on ollut hyvin heikko, ei kunnossa. Se lohduttaa hieman - se olisi voinut mennä jossain muussakin tilanteessa. Ja nyt homma korjataan kuntoon.

Lääkäri sanoi katsovansa tarkemmat toimenpiteet, kun nilkka on avattu, esim. tehdäänkö alkuperäiselle syylle, Haglundin kantapäälle jotain. Siirrettä hän ei arvellut tarvittavan, eli onneksi jalkaan tulee vain yksi haava.

Haavan paraneminen kantapäässä on usein hankalaa, koska alueella on huono verenkierto. Se onkin näissä leikkauksissa usein suurin riski.

Sain hyvän kipulääkityksen ja pyynnöstäni myös kipsin jalkaan. Jalka tuntui niin kipeälle, että kaipasin sen suojaksi jotain, vaikka sinällään kipsausta ei tarvinnut. Homma oli selvä. Edessä uneton yö - painajainen oli todellisuutta.

Ortopedilla

Oman mielenrauhani vuoksi varasin ajan Dextraan ortopedi Mikko Heinäselle, joka tutki minut Töölössä viiden viikon kohdalla. Tänään on myös päivä, jolloin pitäisi jättää kepit pois. Se hieman pelottaa, joten mielenrauhan ja varmuuden vuoksi maksan ilomielin noin 80€!

Otin illalla ortoosisaappaasta pois ensimmäisen kantakorotuksen, jolloin jänne siis joutui venymään sentin lisää. Ensimmäiset askeleet otin tosi varovaisesti, mutta yllättävän pian jänne venyi, eikä mitään kipua enää tuntunut.

No tänään sitten ortopediltä kuulin taas hyviä uutisia: jänteessä on hyvät refleksit, eli se on ihan kokonainen. Nilkan liikkuvuus on huono, eli rohkeammin vaan liikuttelemaan sitä nyt vaan ennen lopullista kipsisaappaan poistoa.

Kyselin paljon treeneistä ja kuntoutuksesta kipsiajan jälkeen. Kävimme läpi liikkeitä, joita voisin jo nyt tehdä salilla kipsisaappaan kanssa sekä myöhemmin ilman sitä. Aerobiseksi liikunnaksi ortopedi suositteli crosstarineria tai vesiliikuntaa. Polkupyöräkin käy, mutta vain kuntopyörä. Eräs ortopedin potilas oli katkaissut jänteen polkiessaan ylämäkeen seisaaltaan - juuri siis se kielletty pohjeponnistusliike.

Kysyin myös jännettä suojaavista nilkkatuista, joihin ortopedi suhtautui epäillen: ainoa sataprosenttisesti katkemiselta suojaava apuväline on ortoosisaapas.

Hyvillä mielin siis kotiin, jossa kepit nurkkaan!

Elämää vauvajalan kanssa

Bionic woman is here!

Elämä kahdella jalalla, vaikka kepeillä avustettuna, on mahtavaa!!!

Oli ihanaa tavata oma jalka viiden viikon jälkeen. Ohukainen mutta pahinta raukassa on, että se on aika "hervoton". Kutsun jalkaa vauvakseni, se ei todellakaan ole täysivaltainen ruumini jäsen tällä hetkellä! Peseminen ja sukkien laitto jalkaan on tehtävä yhtä hellävaroen kuin vauvalle.

Jalan iho on onneksi melko hyvässä kunnossa pitkästä kipsiajasta huolimatta. Ehkä yllättävintä oli iso kantapään iso mustelma, joka ei ole parantunut vielä lainkaan. Kertoo jotain aineenvaihdunnan heikkoudesta kipsatussa jalassa!

Näin ei suurta eroa.

Jalka liikkuu todella vähän vielä, ja sitä toki rajoittaa pelko, että jotenkin saisin jänteen katkemaan - ei näillä lihaksilla! Mutta ihana antaa jalalle ilmakylpyjä, sillä saapas on myös kuuma. Rohkeasti olen myös riisunut saappaan aina yöunille: en usko lähteäväni toikkaroimaan unissa ilman sitä, sen verran varovaiseksi jalan kanssa on tullut.

Suosikkikengät juuri nyt.

Kantakorokkeet aiheuttavat sen, että jalka on paljon pidempi kuin toinen. Vaikka fysioterapeutti kyllä kielsi, itse olen kokenut koron helpottavan menoa paljon. Tukevat kiilakorot siis peliin!

Vaikka suurin huoli on poistunut, varasin silti ortopediltä yksityisajan kahden viikon päähän. Pienestä mielenrauhaa tuovasta käynnistäei haittaa. Varsinkin kun jalassa on usein outoja kipuja, jotka tulevat ja menevät. Luultavasti ne kuuluvat paranemiseen, mutta ei mahada mitään: välillä huoli iskee.

Jäähyväiset pinkille

Vihdoin ja viimein päivä, jota on odottanut pelännyt. Kipsi otettiin pois ja jänne tarkastettiin.

Uusi jalka, ei nätti, mutta toimii!

En ole mikään helposta hätkähtävä tyyppi, mutta päivää vaille viisi viikkoa jalka ilmassa, tietämättä paraneeko se kipsin sisällä, on koetellut hermoja. Illalla ennen vastaanottokäyntiä hanat aukesivat: itkeä pillitin silkasta pelosta eikä loppua tullut. Jos se ei ole parantunut, jos se leikataan, jos kaikki alkaa alusta.

Vielä vastaanotollakin kykenin vain nieleskelemään. Kun kipsi otettiin pois, en itse uskaltanut koskea jänteeseen lainkaan, saati yrittää liikuttaa jalkaa.

Ortopedi tuli paikalla ja kokeili kertaalleen akillesta. "Sehän palpoituu hyvin." Se on kunnossa! Se on kasvanut! Tuntui hassulle, että ammattilainen pystyi pienellä kokeilulla toteamaan asian kattavasti. Ei tarvinnut edes näyttää jännettä!

Jalka pakattiin uuteen avattavaan aircast-ortoosiin ja saan alkaa varaamaan jalalle! Mikä helpotus! Puolipainovarausta harjoiteltiin fysioterapeutin kanssa aivan vaa'alla. Lisäksi käytiin läpi uutta portaiden kulkutekniikkaa. Sekin on niin paljon helpompaa, kun molemmilla jaloilla voi astua!

Lisäksi saappaan saa ottaa pois kotona esim. sohvalla istuessa ja tietysti pesulle. Jalkaa saa myös alkaa jumppaamaan, mikä tulee tarpeeseen: liikerata on nyt enemmän millejä kuin senttejä ja myös varpaiden hahmotus on huono: ne ovat kuin supussa.

Saappaassa on vielä kaksi kantakoroketta, jotka otetaan parin viikon päästä pois, jotta jänne alkaisi venyä normipituuteen vähitellen.

Oi tätä onnen päivää!

Huolia ja murheita

Aika on alkanut kulkea tasaista tahtia eteenpäin, mutta muutamia takapakkejakin on tullut. Ensimmäinen iski, kun sain ajanvarauskirjeen Töölön sairaalan kirurgian poliklinikalta. Seuraava kontrolliaikani on vasta 27.8. eli yli kuukausi onnettomuudesta.

Uusi, entistä pienempi kipsi .

Tuntuu varmasti hullulle, mutta kun on odottaa päivää, jolloin saa toisen jalankin maahan, jokainen odotuspäivä on liikaa. Ääni väristen soitin ajanvaraukseen, miksi kontrolli meni näin pitkälle. Minut oli määrätty tietylle ortopedille, jolla ei ollut muita aikoja saatavilla. Ei auta kuin odottaa.

Miksi tietylle lääkärille?  Päätin tilata HUS:sta potilaskertomukseni ja magneettikuvalausunnon. Tilauksen voi suosittaa HUS:n verkkosivuilta löytyvällä lomakkeella, mutta syksystä 2014 tiedot pitäisi löytyä HUS:n osalta myös www.kanta.fi:stä.

Kertomuksesta käy ilmi, miksi useampi lääkäri oli arvioinut sopivinta hoitoa minulle. Röntgen- ja magneettikuvissa on näkynyt kappale, joka voisi olla pala kantaluuta. Lisäksi akilles on lähtenyt lähes kokonaan irti, vain muuta "säie" on jäänyt kiinni. Kertomusta lukiessa tulee epävarma olo: onko oikeasti tehty oikea päätös hoidosta. Paraneeko tämä? On tuskaisaa vaan odottaa pystymättä tekemään mitään.

I do my own stunts...

Piristykseksi päätin lähteä äidin mukana mökille nauttimaan mitä ihanimmasta elokuun alusta. Mökki on kuitenkin paikka, jossa oman tilanteen huomaa pahemmin kuin kotona: en vain ole kunnossa. Kyyneleet tulivat usein silmiin.

Mökkeily loppui myös lyhyeen, kun jalka tuli todella kipeäksi. Kipsauksessa jalan asento oli jäänyt pieneen sisäkiertoon, joka mahdollisesti paheni, kun kipsiin tuli hieman tilaa jalan pienetessä. Uusi asento väänsi polvea, joka tuli kipeäksi. Siis Töölöön ja uusi kipsi.

Kipsimestari kokeili akillesta, koska en uskaltanut itse sitä tehdä. "Kyllä siellä kuoppa vielä on". No toipuminen on kesken, ja nyt kipsi on ainakin puhdas taas.

Liki päivittäinen pelkoni on portaiden kiipeäminen viidennen kerroksen kotiini. Vaikka olen hyvässä kunnossa, portaissa on helppo olla hieman huolimaton - ja kaatua. Pysähtelen siis aina matkan varrella, ettei keskittyminen herpaantuisi. Silti tulee hiki, käytävässä on noin 40 astetta lämmintä. Mutta pelon toisella puolella on vapaus - ulkona käynti pitää mielen pirteänä.

Hoidon aloitus

Akillesvammassa, kuten muissakin vammoissa, alku on tavallaan helppo. On selviä päämääriä ja virstanpylväitä, joita kohti mennään. Kävin siis magneettikuvassa perjantaina ja maanantaina pääsin kuulemaan tuloksia Töölön sairaalaan.

Reilut 6tuntia Töölössä, mustavalkoleffoja odotteluviihteenä.

Päivä oli pitkä, olin tapaturmaklinikalla lopulta kuusi tuntia. Lukemiset loppuivat, mutta onneksi sain taas ystävistä odotteluseuraa ja myös luvan siirtyä kahvilan terassille - ennätyksellinen hellejakso kun vaan jatkui.

On hieno, kuinka potilaalta nykyisin kysytään toiveita hoidosta, mutta toisaalta myös hurjaa. Minultakin kysyttiin, haluanko leikkauksen vai en. Mitä siihen voi sanoa?

Tapaukseni ei ole ilmeisesti tavallisin. Akillesjänne irtosi liki kokonaan jääden vain muutamalla säikeellä kiinni. Kuvissa näkyy kappale, joka voisi olla pala luuta tai jo aiemmin löytynyt kalkkeutunut kudos. Ja lisäksi minulla on ne haglundin kantapäät. Pitäisikö kuitenkin leikata?

Lopulta ilmeisesti useamman lääkärin päätöksellä (itse tapasin vain yhden) päädyttiin kipsihoitoon. Tapaustani käsiteltiin seuraavan päivän traumakokouksessa, mutta päätös oli kuitenkin sama: ei leikata.

Pinkillä jalalla seuraavat neljä viikkoa.

Lääkäri selitti minulle päätöstä pienemmällä riskillä: leikkaushaava on aina riski mutta superhelteillä vielä suurempi. Leikkaus ei takaisi myöskään parempaa lopputulemaa. Vamman aiheuttama vilkastunut verenkierto akilleksessa auttaisi paranemista, samaan tapaan kuin leikkaus.

Tavallaan olin helpottunut: leikkaus pelotti. Olin myös varautunut mahdollisuuteen, että akillekseen jouduttaisiin siirtämään jännettä muualta jalasta - kaksi leikkaushaavaa! Siksi kipsi tuntui hyvälle vaihtoehdolle.

Pinkki kipsi siis jalkaan ja kotiin potemaan!

Alku

Yllättävän onnettomuuden jälkeen tarvitsee läheisiä, kipeästi. En koskaan kykene kiittämään tarpeeksi ystäviä, jotka tulivat kylään ja auttoivat alussa - siitäkin huolimatta, että saatoin purskahtaa itkuun tasaisin väliajoin. Olin aika järkyttynyt.

Omasta elämäntilanteesta sen verran, että asun yksin vanhan kerrostalon 5. kerroksessa, ilman hissiä. Tilannetta helpottaa, että pystyn tekemään kotoa osan töistäni ja taloudellisesti pystyn ostamaan tarvittaessa kotiin apua, käyttämään taksia jne. Jotain hankaluutta, mutta olen myös onnekas. 

Yksin asuvalle jalkavammaiselle ensimmäinen ohje: pyydä apua. Selviät vähitellen yllättävän hyvin monista asioista, mutta ensiksi tarvitset apua monessa asiassa.

Terveellinen, hyvä ruoka on
olennainen osa toipumista. Paljon proteiinia!

Ruokakaupassa käynti on liki mahdotonta aluksi, koska mitään ei voi kantaa tai työntää. Pyydä apua ystäviltä, perheeltä tai jos haluat olla itsenäinen, tilaa ruoat kotiin. Suosittelen Alepan Kauppakassia, miksei myös Kauppahalli 24h tai Stockan Herkku tässä pääkaupunkiseudulla. Alepan palvelun etu on edullisuus (parhaimmillaan 3,90€/toimitus) ja hyvät, täsmälliset toimitusajat, mutta valikoima voisi olla hieman laajempi. Stockan palvelu ja valikoimat ovat erinomaisia, mutta toimitus myös hintava.

Peseytymistä varten tarvitset suihkujakkaran; on turhaa kekkuloida saippuaisena suihkussa yhdellä jalalla. Kiinteän kipsin kanssa suosittelen apteekista saatavaa kipsipesupussia, jonka avulla jotkut kuulemma jopa uivat. Sen sisään voi laittaa vielä kasvopyyhkeen "tiivisteeksi". Iso jätesäkki ja maalarinteippi käyvät myös, pyyhe taas tiivisteeksi polven ympärille. Kiinteän kipsin kanssa on kätevä pieni sieni, jolla saa pestyä kipsijalan varpaat kastelematta kipsiä.

Olennaiset pesutarvikkeet: jakkara,
pesupussi ja sieni.

Itselle siisteys on tärkeää, enkä halunnut sillä vaivata läheisiä. Hankin siis siivousavun, joka myös vaihtoi lakanat. Ja vei roskat ja lehdet - olennainen tarve.

Sitten "yhteiskunnalliset" velvollisuudet:

• ilmoitus työpaikalle, sairauslomatodistuksen lähettäminen, töiden sopiminen. Minulle määrättiin saman tien 2kk sairauslomaa, joka oli omassa tapauksessa aivan liikaa. Oman työkyvyn lisäksi kannattaa tarkastaa, kuinka pitkään työnantaja maksaa palkkaa sairausajalta. Tämä vaihtelee käsittääkseni paljon.
• mahdolliset vakuutusasiat
• matkakortin, kuntosali- yms. jäsenyyksien laitto hyllylle, kirjaston kirjat

Näillä spekseillä lähdin itse järjestelemään elämääni.

Tärkein asia oli kuitenkin saada tieto magneettikuvausasiasta. Onneksi tartuin puhelimeen ja soitin Töölön sairaalaan heti seuraavana päivänä. Sairaala oli pistänyt kuvausaikani yli viikon päähän ja lähettänyt siitä minulle kirjeen! Ihme kun ei savumerkkejä.

Pyysin tarkistamaan asian vielä lääkäriltä; akillesvammoissa kun nopea hoidon aloitus on käsitykseni mukaan olennaista. Lääkärikonsultaation jälkeen aika irtosikin heti samaksi päiväksi. Potilas joutuu tosiaan olemaan skarppina näissä tilanteissa!

Ennen magneettia minun piti selvitä ensi kertaa portaat 5. kerroksesta alas. Ensimmäisen ja onneksi viimeisen kerran kupsahdin nurin, onneksi takapuolelle. Koska olin edellisenä päivänä saanut piikillisen veritulppia ehkäisevää verenohennuslääkettä, seurauksena oli todella mojova mustelma.

Sairaskertomus

Olen liikunnallinen nainen, mutta en kummoinen juoksija. Jos kuitenkin harrastaa tarpeeksi liikuntaa, juokseminen tulee siihen ennen pitkään mukaan jollain tavalla - vaikka tukilajina.

Itse löysin juoksemisesta ennen kaikkea tavan nauttia luonnosta. Hölkkäilyharrastukseni alkoi merkittävämmässä mielessä kevättalvella 2010. Huomasin, kuinka ihanaa oli lähteä aikaisin aamulla liki tyhjälle Töölönlahden lenkille. Valoistuvista aamuista, musiikista ja vähitellen paranevasta juoksukunnosta syntyi ihastus.

Jo vuonna 2010, mutta varsinkin 2011, kun juoksin ensimmäisen puolimaratonin, aloin kärsiä kantapääkivusta. Kyse ei ollut akilleskivusta sinällään, vaan kivusta kantaluussa - vähän kuin jalassa olisi rakko, mutta ihon sisäpuolella. Akilleen kiinnityskohta saattoi olla myös jäykkä, etenkin aamulla ja juuri lenkille lähtiessä.

Vaiva helpotti levossa. Tein usein kesän jälkeen paluun lempilajieni salin ja spinnauksen pariin, ja juoksu jäi vähemmälle. Kävin kuitenkin vaivan takia myös fysioterapeutilla, joka neuvoi porrasjumppaa. Sillä saisin venytettyä akillesta ja tuotua alueelle lisää verenkiertoa.

Kesällä 2012 puolimaratonin jälkeen vaiva ei kuitenkaan mennyt pois. Terveystalon työterveyshuolto määräsi ensin tulehduskipulääkkeitä. Niistä ei ollut mitään apua (en usko, että ne auttavat akillesvammoihin lainkaan...). Ja niin tutustuin "pika-apuun".

Nuori lääkäri kertoi, miten oli saanut kipeän kantapään hoidossa erittäin hyviä tuloksia kortisonipiikillä. Kyllä, kortisoni tahtoo haurastuttaa kudoksia, mutta jos laitetaan vain vähän ja ohueeseen limapussiin kantapäässä, kortisoni ei mene akillekseen ja haurastuta sitä. Fine, kokeillaan.

Ja kortisoni auttoi. Vuorokauden kantapää oli kireämpi ja kipeämpi kuin koskaan, mutta sen jälkeen: puh, vaiva oli poissa. Aina seuraavaan juoksukauteen asti.

Kyllä, matkan varrella mietin kaikki askellukset, jalan asennot jne. Kokeilin erilaisia lenkkareita, pohjallisia. PT katsoi ja korjasi juoksuasentoa. Ei muutosta.

Juoksemista, kipua, venyttelyä, lepoa (ja muutama lisäkortisonipiikki) myöhemmin tultiin maaliskuuhun 2014. Pieni 6-7 km sunnuntailenkki oli pakko muuttaa kävelyksi, koska nyt todella koski kantapäähän. Ja nyt kipu ei vaan helpottanut. Aloin ontua. Lopetin  aamuhölkät, ja siirryin täysin salitreeniin. Laitoin jalkaan mobilatia, otin tulehduskipulääkettä - ei apua. Siirryin käyttämään vain korkkareita, joissa kävely onnistui ilman kipua ja ontumista.

Kiilakorkoja ostamassa. Parhaat kengät akilleskipuiselle.

Tilanne jatkui koko kevään. Kesäkuun alussa sorruin vielä kerran: vielä yksi kortisonipiikki kantaan, jotta selviäisin odotetusta New Yorkin matkasta. Lääkäri oli tosi huolellinen, ettei pistä akilleksen lähellekään. Mutta nyt kortisonikaan ei auttanut.

Tapaaminen nilkkoihin ja jalkateriin erikoistuneen ortopedin kanssa selvitti viimein, mistä on kyse. Minulla on haglundin kantapäät. Kantaluun rakenne hankaa akillesta tai sen kiinnityskohtaa ja kuormituksen kasvaessa saattaa aiheuttaa tulehduksen. Minulla tulehdusta oli ollut jo niin pitkään, että kantaluuhun oli tullut nk. luupiikki kohti akillesjännettä. Luupiikki on kalkkeutunutta tulehtunutta kudosta.

Ortopedin oma suosittelu oli, että jalka leikattaisiin. Akilles irrotetaan kantaluusta, tulehtunut, kalkkeutunut kudos poistetaan, kantaluuta mahdollisesti oikaistaan ja akilles kiinnitetään takaisin kiinni. Ei kuulosta ihan simppelille. Ortopedi kertoi tekevänsä näitä leikkauksia usein.

En halua olla 40v nainen, joka ontuu, mutta leikkaus ei houkuta. Päädyimme mietintätaukoon, mutta samalla lääkäri laittoi kuitenkin jo lähetteen HUS:iin. Lähetteen käsittely ja ajansaaminen menisi pitkälle syksyyn, joten olisi aikaa miettiä.

Varoittava vamma

Mutta tärkein kaikista: kuinka paljon jalkaa pitää varoa?
-Se on kipua, ei muuta. Ei se siitä katkea tai irtoa, ortopedi sanoi.
-Olen nähnyt vain kaksi katkeamistapausta tällaisissa tapauksissa. Käytä niitä korkokenkiä ja lepää tarpeen mukaan.

Hyviä uutisia lomalle lähtijälle! Tosiasia kuitenkin oli, että akilles oli revennyt vähän jo pari kertaa. Kerran esim. pinkaisin liikennevaloissa pari juoksuaskelta, kun akilleessa tuntui viiltävä kipu. Jalkaan tuli myös iso mustelma. Oireita oli.

Silti nautin lomasta täysin siemauksia. Kaupunkilomailin korkkareissa, pyöräilin, pelasin kipulääkkeillä ja ontuen useamman golfkierroksen. Ikävää, mutta ei pysäyttävää, kunnes 24.7. pamahti.

Day 1 - Pamaus

Oli kesäloman toiseksi viimeinen päivä. Pakkasin tavaroita viimeiselle pienelle lomamatkalle; tiedossa oli hauska lomanlopettajaisviikonloppu kavereiden kanssa. Ja yhtäkkiä kuului pamaus.

Mikä se oli? Oliko lattialla jotain, jota potkaisin? Ei, ei mitään.

Kyllä, olin kuullut, että akilleksesta kuuluu kova pamaus sen katketessa. Pitkään jännevammoja poteneena minun voisi kuvitella ymmärtävän, mitä tapahtui. Mutta eihän näin voi käydä. Miten akilles voi katketa kesken normaalin kotiaskeleen? Ei merkittävää kipua, ei kai se voi olla poikki? Jospa se on vain pohjelihas, ehkä se revähti tai jotain, koska olin ontunut jalkaa kuukausia.

Ei, en suostunut uskomaan sitä todeksi. Huomasin kuitenkin, että akillesvaivaisen lempikenkien, korkkareiden käyttö ei enää onnistunut, varpaille ei voinut nousta ja pohjetta särki. Siis paras käydä tarkastuksessa Terveystalossa, mutta sitten lentokentälle. Hauska viikonloppu kutsui, matkatavarat mukaan!

Terveystalossa lääkäri diagnosoi tilanteen puristelemalla pohjetta - tutkimus, joka tuli tutuksi. Tämä pohjelihaksen puristaminen ja sen aiheuttama liike tai sen puute on kuulemma tehokkain diagnosointimenetelmä akillesrepeämän toteamiseen. Tarkemmin jalkaa tutkittiin myös vanhanaikaisella verenpainemittarilla, jonka mansetti kierrettiin pohkeen ympärille. Paine kertoi, että jänne oli poikki. Lisäksi Terveystalossa otettiin ultraääni sekä röntgenkuvat.

Tulos oli selvä: akilles on joko täysin tai liki poikki. Matka jatkui Töölön sairaalaan.

Kotona sairaalasta. Ensimmäinen kipsi.

Tässä kohtaa aloin todella katua matkatavaroiden mukaanottoa. Kävelin Terveystalon ja myöhemmin Töölön sairaalan käytäviä rikkinäisellä jalalla raahaten matkatavaroita - hullua! Jalkaan alkoi koskea koko ajan enemmän, lähinnä pohkeeseen, joka pyrkii vetäytymään kohti polvea. Lopulta vain vedin jalkaa lattiaa pitkin.

Töölössä tilanne todettiin, mutta hoitosuunnittelua varten päätettiin ottaa nilkasta magneettikuvat. Röntgenkuvissa nilkassa näkyi pieni kappale, joka saattoi olla myös palanen kantaluuta. Lisäksi minulla oli melko pitkä akillesvaivatausta. Harkittavana olisi sekä leikkaus- että kipsihoitovaihtoehdot.

Jalkaan laitettiin ortoosisaapas kantakorotuksella. Kainalosauvat mukaan, jalkaan ei varaamista enää. Ystävä poimi kyytiin sairaalasta ja auttoi kotiin kaikkien kimpsujen kanssa. Suunnitelmat olivat tosiaan muuttuneet: viikonlopun ja seuraavien viikkojen osalta.