Tänä vuonna jalka paranee

Odotettu joulu tuli ja meni. Se tuntui tärkeälle tavoitepisteelle. Ensimmäisestä akillesonnettomuudesta tuli silloin kuluneeksi viisi kuukautta, joten joululahjaksi olisin saanut ensimmäiset juoksuaskeleet. Nyt tavoite oli, että vielä joulunakin jänne on yhtenäinen.

Paranemista on tapahtunut: kävelen kengät jalassa jo jota kuinkin ontumatta. Usein jo kävelen pidempääkin ilman ajatustakaan jalalle. Jänne kipeytyy pidemmän kävelymatkan jälkeen, mutta myös toipuu hyvin. Aamuisin etenkin myös kantapää hieman muistuttelee itsestään. Kengässä on edelleen 2cm kantakoroketta, jonka lisäksi kengissä pari senttiä korkoa.

Tällä viikolla pistäydyin ortopedilla, joka oli hieman huolestunut jänteessä yhä olevasta kuopasta. Ultrassa kuitenkin todettiin, että kyse on enemmän kyömystä kuin kuopasta: katkeamakohdan yläpuolelle on muodostunut paksuuntuma, koska jänne on mennyt kasaan ja arpeutunut. Näin katkeamakohta on alkanut tuntua kuopalta.

Jänne on siis yhtenäinen, mutta sen sisällä on "nestettä": hyytynyttä verta tai arpea. Heikko ja hapero se siis yhä on. Samoin tikit näkyvät yhä selvästi. En tiedä, ovatko ne sulavia ja sinnekö sitten jäävätkin. "Ei takuuta tällä jalalla", tokaisi ultran lääkäri. 6-12 kuukautta ainakin toipumista edessä.

Kävin tällä viikolla nyt myös ensi kertaa fysioterapeutilla, vaikka kovin kovaa jumppaa jalalle ei saakaan tehdä. Kuinka hyvää kuitenkin jo pienet jalan stabiloivat liikkeet tekevät. Huikeaa oli myös, miten jalka viimein muuttui normaalin väriseksi. Se on nimittäin yhä punakka, varpaat helposti vähän siniseenkin vivahtavat. Myös yhden kynnen menetin, noin vain. Pohje on vaan niin merkittävä pumppu jalan verenkierrolle, että pienikin liike muutti värin taas terveeksi.

Varovaisesti siis mennään eteenpäin. Kengät jalassa yhä lähes aina, myös kotona. Liukkaita pelkään kuollakseni. Mutta muuten treeni kulkee ja rauta nousee. Fysioterapeutin sanoin: kaiken muunhan sä voit treenata vaikka miten hyväksi toipumisaikana, et vain tuota toista jalkaa. Niillä ajatuksiin siis kohti uutta vuotta, jona aikana ehkä viimein jalkavaiva jää taakse.

Leikkaus. Akilles ja kantapää leikataan

Lähtö leikkaussaliin tuli nopeasti. Yhtä nopeasti sain tietää, että leikkaus tehdäänkin nukutuksessa, koska kyse "ei ole ihan tavallisesta akillesleikkauksesta". Vain hetki ja olinkin unessa.

Perjantaiaamuna ilmoittauduin sitten Töölön sairaalassa leikkaukseen. Varsinaista leikkausaikaa odottelin sängyllä pötkötellen viitisen tuntia.

Oloani kävi "ilostuttamassa" sairaalan fysioterapeutti, joka katsoi tarpeelliseksi kauhistella tilannettani ja uumoilla, kuinka kovin kovin huonossa kunnossa tulen olemaan toisen kipsijakson päätteeksi. Itkeskelinkin sitten seuraavan tunnin asiaa. Juuri noin kannattaa käydä piristämässä ja ohjeistamassa liikkumaan tottunutta potilasta!


Herättyäni parin tunnin päästä jalkaa särki kovasti, mutta ilokseni totesin, että vain kantapään aluetta. Jänteeseen ei siis tarvittu siirrettä muualta jalasta. Kipulääkitystä ja antibioottia sain tipalla.

Sinne lähti myös vasen Haglundin kantapää

Toipuminen nukutuksesta kesti sen verran, että jäin yöksi sairaalaan. En ollut mitenkään kyvykäs kulkemaan kepeillä vielä moneen tuntiin. Yöllä jalkaa särki. Etenkin kantapäätä kuin poltti, mutta en tiennyt oliko se leikattu. Kukaan hoitajista ei tiennyt.

Odottelin lauantaina lääkäriä käymään, jotta saisin tietää yksityiskohdat leikkauksesta. No sain ne paperilla, sillä erikoistuvasta, huonoa suomea puhuvasta lääkäristä ei ollut paljon iloa.

Leikkauskertomuksesta kävi ilmi, että jänne oli saatu ommeltua hyviä. Tämän lisäksi kantaluustani oli poistettu kulma, eli Haglundin kantapää oli nyt myös poissa. Walker-saappaalla  kuusi viikkoa. Alusta asti jalkaa voisi liikuttaa passiivisesti kädellä.

Haava oli vuotanut leikkauksen jälkeen jonkin verran, ja illalla kotiin päästyä huutelin haavan ja laitoin puhtaan siteen. Siisti, S:n muotoinen. Väsymys painaa vielä ja särkylääkekin tulee tarpeeseen. Ehkä nyt kuitenkin viimein paranen. 

Onnettomuus: akilles katkesi uudestaan

Tapaturma-asemalla oli onneksi hiljaista, ja pääsin pian pitkäkseni, sillä jalkaan koski nyt paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Toinen tuuri oli, että päivystävänä lääkärinä oli sairaalan ortopedian ylilääkäri, joten päätös hoidosta syntyi nopeasti. Leikkaus laitettiin jo ylihuomiselle.

Sitä pelkää. Sen kauheuden voi kuvitella. Silti tilanteen hirveyden tajuaa vasta, kun sen kanssa on vastatusten.

Kiipesin kotiin porraskäytäväni portaita, reippaasti, luottaen jo askeleihini. Yksi askel ei kuitenkaan aivan osunut portaalle, kanta jäi osin ulkopuolelle. Muuta ei tarvittu. Akilles katkesi uudestaan.

Kuin mun akilles...

Tällä kertaa ei pamausta, mutta kova kipu heti. Istuin portaalle, kokeilin jännettä, joka oli selkeästi täysin poikki. En kyennyt enää nousemaan. Halusin kuolla.

Soitin Töölön sairaalan tapaturmaan, jossa toivotettiin tervetulleeksi entisenä potilaana suoraan. Ystävä tuli saattajaksi.


Perusakillesleikkauksesta ei ole nyt kyse, vaan lääkäri totesi, että "nyt ei kannata hätiköidä". "Tehdään niin, että tähän ei enää tarvitse palata".

Toki syytän itseäni, olisi pitänyt olla huolellisempi. Toisaalta jos olisin tiennyt, kuinka pienestä katkeaminen on kiinni, en olisi uskaltanut tehdä mitään, mitä tein viime viikkoina. Lääkärin mukaan jänne on ollut hyvin heikko, ei kunnossa. Se lohduttaa hieman - se olisi voinut mennä jossain muussakin tilanteessa. Ja nyt homma korjataan kuntoon.

Lääkäri sanoi katsovansa tarkemmat toimenpiteet, kun nilkka on avattu, esim. tehdäänkö alkuperäiselle syylle, Haglundin kantapäälle jotain. Siirrettä hän ei arvellut tarvittavan, eli onneksi jalkaan tulee vain yksi haava.

Haavan paraneminen kantapäässä on usein hankalaa, koska alueella on huono verenkierto. Se onkin näissä leikkauksissa usein suurin riski.

Sain hyvän kipulääkityksen ja pyynnöstäni myös kipsin jalkaan. Jalka tuntui niin kipeälle, että kaipasin sen suojaksi jotain, vaikka sinällään kipsausta ei tarvinnut. Homma oli selvä. Edessä uneton yö - painajainen oli todellisuutta.