Elämää vauvajalan kanssa

Bionic woman is here!

Elämä kahdella jalalla, vaikka kepeillä avustettuna, on mahtavaa!!!

Oli ihanaa tavata oma jalka viiden viikon jälkeen. Ohukainen mutta pahinta raukassa on, että se on aika "hervoton". Kutsun jalkaa vauvakseni, se ei todellakaan ole täysivaltainen ruumini jäsen tällä hetkellä! Peseminen ja sukkien laitto jalkaan on tehtävä yhtä hellävaroen kuin vauvalle.

Jalan iho on onneksi melko hyvässä kunnossa pitkästä kipsiajasta huolimatta. Ehkä yllättävintä oli iso kantapään iso mustelma, joka ei ole parantunut vielä lainkaan. Kertoo jotain aineenvaihdunnan heikkoudesta kipsatussa jalassa!

Näin ei suurta eroa.

Jalka liikkuu todella vähän vielä, ja sitä toki rajoittaa pelko, että jotenkin saisin jänteen katkemaan - ei näillä lihaksilla! Mutta ihana antaa jalalle ilmakylpyjä, sillä saapas on myös kuuma. Rohkeasti olen myös riisunut saappaan aina yöunille: en usko lähteäväni toikkaroimaan unissa ilman sitä, sen verran varovaiseksi jalan kanssa on tullut.

Suosikkikengät juuri nyt.

Kantakorokkeet aiheuttavat sen, että jalka on paljon pidempi kuin toinen. Vaikka fysioterapeutti kyllä kielsi, itse olen kokenut koron helpottavan menoa paljon. Tukevat kiilakorot siis peliin!

Vaikka suurin huoli on poistunut, varasin silti ortopediltä yksityisajan kahden viikon päähän. Pienestä mielenrauhaa tuovasta käynnistäei haittaa. Varsinkin kun jalassa on usein outoja kipuja, jotka tulevat ja menevät. Luultavasti ne kuuluvat paranemiseen, mutta ei mahada mitään: välillä huoli iskee.

Jäähyväiset pinkille

Vihdoin ja viimein päivä, jota on odottanut pelännyt. Kipsi otettiin pois ja jänne tarkastettiin.

Uusi jalka, ei nätti, mutta toimii!

En ole mikään helposta hätkähtävä tyyppi, mutta päivää vaille viisi viikkoa jalka ilmassa, tietämättä paraneeko se kipsin sisällä, on koetellut hermoja. Illalla ennen vastaanottokäyntiä hanat aukesivat: itkeä pillitin silkasta pelosta eikä loppua tullut. Jos se ei ole parantunut, jos se leikataan, jos kaikki alkaa alusta.

Vielä vastaanotollakin kykenin vain nieleskelemään. Kun kipsi otettiin pois, en itse uskaltanut koskea jänteeseen lainkaan, saati yrittää liikuttaa jalkaa.

Ortopedi tuli paikalla ja kokeili kertaalleen akillesta. "Sehän palpoituu hyvin." Se on kunnossa! Se on kasvanut! Tuntui hassulle, että ammattilainen pystyi pienellä kokeilulla toteamaan asian kattavasti. Ei tarvinnut edes näyttää jännettä!

Jalka pakattiin uuteen avattavaan aircast-ortoosiin ja saan alkaa varaamaan jalalle! Mikä helpotus! Puolipainovarausta harjoiteltiin fysioterapeutin kanssa aivan vaa'alla. Lisäksi käytiin läpi uutta portaiden kulkutekniikkaa. Sekin on niin paljon helpompaa, kun molemmilla jaloilla voi astua!

Lisäksi saappaan saa ottaa pois kotona esim. sohvalla istuessa ja tietysti pesulle. Jalkaa saa myös alkaa jumppaamaan, mikä tulee tarpeeseen: liikerata on nyt enemmän millejä kuin senttejä ja myös varpaiden hahmotus on huono: ne ovat kuin supussa.

Saappaassa on vielä kaksi kantakoroketta, jotka otetaan parin viikon päästä pois, jotta jänne alkaisi venyä normipituuteen vähitellen.

Oi tätä onnen päivää!

Treeniä treeniä

Kotijumppaa

Pakko tehdä edes jotain!

Kun kroppa on vähän aikaa vaan ollut, liikkumisen tarve on huutava. Mitä pidemmälle kipsiaika kuluu, sitä vinommalle vartalo alkaa tuntua. Lantio on vino, selkä kumara, olkapäätä vihlaisee.

Olen pelännyt myös lihomista, mutta se ei ole ollut ongelma: paino on hieman pudonnut. Ruokahalu onneksi pienenee aktiivisuuden mukaan. Toki pitkästymiseen voisi myös syödä, mutta toistaiseksi olen löytänyt siihen paremmat "lääkkeet".

Olen yrittänyt keppiurheilun (mm. ne portaat!) lisäksi tehdä liki joka ilta edes jotain kotijumppaa, mutta kaikkihan sen tietävät: kotijmppa on tylsää...

Mökkipainojen iloa

Settiin on kuulunut 100 miesten punnerusta jaettuna 4 settiin (kipsijalka ilmassa), 150 erilaista vatsaa ("pyöräily" on suosikki, koska kipsijalan polvi saa siinä kanssa mukavasti liikuntaa) sekä erilaisia kevyitä pakara- ja reisiliikkeitä kipsijalalle. Ei kummoinen setti, mutta edes jotain!

Mökillä olin niin onnellinen, kun sain käyttöön isän käsipainot. Aitan kaiteeseen nojaten pystyin tekemään hyvän setin käsi- ja olkapääliikkeitä.

Talja kulkee
Elixia Kampissa.

Nyt on tehty myös paluu salille. Helppoa se ei ole, ja "avustaja" on kyllä tarpeen tavaroiden siirtelyssä. Penkillä onnistui hyvin käsien, rinnan ja olkapäiden tekeminen. Selkä sujui taljassa, kun vain varmisti, että kipsipohje ei vahingossakaan pingotu.

Lihaskunto on heikentynyt hieman, mutta luulatavasti palautuu vielä aika hyvin normitreeniin päästessä. Millään maksimipainoilla en muutenkaan alkanut riehua. Treeni oli lähinnä terapeuttista - henkisesti ja fyysisesti.

Treenin jälkeen kroppa tuntui ihanalle. Monet lihakset ovat kipeitä uuden asennon pitämisestä sekä keppikävelystä ja nauttivat erilaisista liikkeistä. Ja punttien jälkeen kepit olivat kuin höyhenet!

Tarinoita akillesjänteestä

Kun jalka on kipsissä, varsinkin pinkissä, saa paljon huomiota. Ohikulkijat ja kylänmiehet ovat kiinnostuneita, mikäs jalkaa vaivaa. Samalla on kuullut monta tarinaa katkenneista ja revenneistä akillesjänteistä.

Lueskelua parvekkeella

Akillesjänteen repeymä tuntuu olevan etenkin päälle kolmekymppisten miesten vaiva, toistaiseksi olen törmännyt vain yhteen naistuttavaan vastaavan ongelman kanssa. Miehiä sen sijaan on tullut vastaan todella monta - tämähän on liki yleistä! Minulle ei kuitenkaan ole selvinnyt, miksi vaiva iskee juuri miehiin. 

Olen kuullut paljon tarinoita, joissa kaikki on sujunut oppikirjan mukaan. Paljon olen kuullut neuvoja myös hakeutua yksityiselle lääkärille leikkausarvioon: "ilman leikkausta siitä ei tule hyvä". Pahin kuulemani tarina on erään ystäväni, jolla leikkaushaava ei umpeutunut ja hän päätyi kulkemaan kainalosauvoilla viisi kuukautta. Tällä kokemuksella on vaikea käsittää, miten sellaisesta selviää.

Netistä löytyy paljon akillesvammaisten kertomuksia. Niitä kannattaa lukea vain sopivassa mielentilassa. Blogi, jota voi suositella, on Markus Leppiniemen akillesblogi. Se on mukavan myönteinen ja asiallinen ja olen palannut siihen useasti.

Huolia ja murheita

Aika on alkanut kulkea tasaista tahtia eteenpäin, mutta muutamia takapakkejakin on tullut. Ensimmäinen iski, kun sain ajanvarauskirjeen Töölön sairaalan kirurgian poliklinikalta. Seuraava kontrolliaikani on vasta 27.8. eli yli kuukausi onnettomuudesta.

Uusi, entistä pienempi kipsi .

Tuntuu varmasti hullulle, mutta kun on odottaa päivää, jolloin saa toisen jalankin maahan, jokainen odotuspäivä on liikaa. Ääni väristen soitin ajanvaraukseen, miksi kontrolli meni näin pitkälle. Minut oli määrätty tietylle ortopedille, jolla ei ollut muita aikoja saatavilla. Ei auta kuin odottaa.

Miksi tietylle lääkärille?  Päätin tilata HUS:sta potilaskertomukseni ja magneettikuvalausunnon. Tilauksen voi suosittaa HUS:n verkkosivuilta löytyvällä lomakkeella, mutta syksystä 2014 tiedot pitäisi löytyä HUS:n osalta myös www.kanta.fi:stä.

Kertomuksesta käy ilmi, miksi useampi lääkäri oli arvioinut sopivinta hoitoa minulle. Röntgen- ja magneettikuvissa on näkynyt kappale, joka voisi olla pala kantaluuta. Lisäksi akilles on lähtenyt lähes kokonaan irti, vain muuta "säie" on jäänyt kiinni. Kertomusta lukiessa tulee epävarma olo: onko oikeasti tehty oikea päätös hoidosta. Paraneeko tämä? On tuskaisaa vaan odottaa pystymättä tekemään mitään.

I do my own stunts...

Piristykseksi päätin lähteä äidin mukana mökille nauttimaan mitä ihanimmasta elokuun alusta. Mökki on kuitenkin paikka, jossa oman tilanteen huomaa pahemmin kuin kotona: en vain ole kunnossa. Kyyneleet tulivat usein silmiin.

Mökkeily loppui myös lyhyeen, kun jalka tuli todella kipeäksi. Kipsauksessa jalan asento oli jäänyt pieneen sisäkiertoon, joka mahdollisesti paheni, kun kipsiin tuli hieman tilaa jalan pienetessä. Uusi asento väänsi polvea, joka tuli kipeäksi. Siis Töölöön ja uusi kipsi.

Kipsimestari kokeili akillesta, koska en uskaltanut itse sitä tehdä. "Kyllä siellä kuoppa vielä on". No toipuminen on kesken, ja nyt kipsi on ainakin puhdas taas.

Liki päivittäinen pelkoni on portaiden kiipeäminen viidennen kerroksen kotiini. Vaikka olen hyvässä kunnossa, portaissa on helppo olla hieman huolimaton - ja kaatua. Pysähtelen siis aina matkan varrella, ettei keskittyminen herpaantuisi. Silti tulee hiki, käytävässä on noin 40 astetta lämmintä. Mutta pelon toisella puolella on vapaus - ulkona käynti pitää mielen pirteänä.

Lusiminen alkaa

Kun hoito on alkanut, on tiedossa vain ja ainoastaan ajan kuluttamista. Tee elämästä mahdollisimman mukavaa - niin mukavaa, kuin se vaan voi jalka ilmassa olla.

Alkuun on raskasta, kun kroppa ei ole tottunut keppikävelyyn. Ihmisen jalka painaa paljon, ja lonkankoukistaja etenkin on kovilla. Aluksi lyhyetkin matkat vaativat usean pysähdyksen, ja kädet kipeytyvät keppien kahvoista. Suosittelen niihin rannehikinauhoja, jotka pehmentävät mukavasti.

Kotona oppii vähitellen erilaisia tapoja toimia ja kuljettaa tavaroita. Jotkut käyttävät kuulemma reppua kotonakin, mutta itse suosin lähinnä taskullisia hameita ja housuja. Nojaamalla kipeän jalan polvella tuoliin saan useita kotihommia, kuten kokkaamista ja silitystä tehtyä suht mukavasti. Tasapainoilu yhdellä jalalla kun on todella raskasta.

Moni surkuttelee kohtaloani: olla kipsissä vuosisadan helteillä. Oikeasti en ole kokenut kuumuutta ollenkaan ikäväksi. Olen onnekas, sillä asuntoni on kohtullisen viileä läpivedossa ja minulla on pieni varjoisa parveke. Ja koska juuri mitään ei voi tehdä, hankin itselleni usein kyydin lähirannalle. Siellä oli niin paljon mukavampaa olla tekemättä mitään!


Ja se lepo! Se on tärkeää. Etenkin aluksi jalka meni mustaksi jo, kun se oli muutaman minuutin alaspäin. Sitä on siis pakko pitää sydämen yläpuolella usein. Kuumalla säällä tuntuu, että veri oikein pakkautuu jalkaan. Päivä siis rytmittyy toistuvien lepohetkien ja toivottavasti pitkien yöunien kautta.

Ja aikaa kuluu kaikkeen tavalliseen. Aamukahvin keitto kestää kolmekertaa kauemmin kuin tavallisesti. Peseytyminen, pukeutuminen, sen yhden kengän laitto jalkaan - kaikki kestää. Ja kepit kaatuvat lattialle rämisten noin 10 kertaa päivässä. Ärsyttää, mutta tottuu.

Elämänpiiri siis pienenee aluksi, mutta ystävien vierailut pitävät mielialan korkealla. Jostain syystä elämään tulee myös uusia ihmisiä silloin, kun heitä tarvitaan - vaikka vain tätä elämänhetkeä varten.

Hoidon aloitus

Akillesvammassa, kuten muissakin vammoissa, alku on tavallaan helppo. On selviä päämääriä ja virstanpylväitä, joita kohti mennään. Kävin siis magneettikuvassa perjantaina ja maanantaina pääsin kuulemaan tuloksia Töölön sairaalaan.

Reilut 6tuntia Töölössä, mustavalkoleffoja odotteluviihteenä.

Päivä oli pitkä, olin tapaturmaklinikalla lopulta kuusi tuntia. Lukemiset loppuivat, mutta onneksi sain taas ystävistä odotteluseuraa ja myös luvan siirtyä kahvilan terassille - ennätyksellinen hellejakso kun vaan jatkui.

On hieno, kuinka potilaalta nykyisin kysytään toiveita hoidosta, mutta toisaalta myös hurjaa. Minultakin kysyttiin, haluanko leikkauksen vai en. Mitä siihen voi sanoa?

Tapaukseni ei ole ilmeisesti tavallisin. Akillesjänne irtosi liki kokonaan jääden vain muutamalla säikeellä kiinni. Kuvissa näkyy kappale, joka voisi olla pala luuta tai jo aiemmin löytynyt kalkkeutunut kudos. Ja lisäksi minulla on ne haglundin kantapäät. Pitäisikö kuitenkin leikata?

Lopulta ilmeisesti useamman lääkärin päätöksellä (itse tapasin vain yhden) päädyttiin kipsihoitoon. Tapaustani käsiteltiin seuraavan päivän traumakokouksessa, mutta päätös oli kuitenkin sama: ei leikata.

Pinkillä jalalla seuraavat neljä viikkoa.

Lääkäri selitti minulle päätöstä pienemmällä riskillä: leikkaushaava on aina riski mutta superhelteillä vielä suurempi. Leikkaus ei takaisi myöskään parempaa lopputulemaa. Vamman aiheuttama vilkastunut verenkierto akilleksessa auttaisi paranemista, samaan tapaan kuin leikkaus.

Tavallaan olin helpottunut: leikkaus pelotti. Olin myös varautunut mahdollisuuteen, että akillekseen jouduttaisiin siirtämään jännettä muualta jalasta - kaksi leikkaushaavaa! Siksi kipsi tuntui hyvälle vaihtoehdolle.

Pinkki kipsi siis jalkaan ja kotiin potemaan!