Voiko ilman akillesjännettä kävellä?

Viikon kysymys: voiko ilman akillesjännettä kävellä - ja vielä ontumatta? No tästä aion ottaa selvää.

Viime viikko oli käänteitä täynnä. Ensiksi sain tiedon, että yksityinen sairaala, josta olin kysellyt leikkausta, ei ota mua potilaaksi. Akillesjänteen korjaus siirteellä, etenkin mun taustalla, on liian riskileikkaus omalla rahalla ja päiväsairaalassa tehtäväksi. Omat rahat eivät välttämättä riitä, vaikka olisin valmis pistämään leikkaukseen merkittävästikin säästöjä. Jos haavaan tulee komplikaatioita, hommasta voi tulla todella pitkä ja monivaiheinen.

Sitten kävin magneettikuvineni tapaamassa kirurgiani Eero Hirvensaloa. Todettiin tilanne: jänne ei todennäköisesti ole enää mitenkään kiinni kantaluussa. Tutkailimme jalkaa, jolla olin kävellyt pakkasessa vastaanotolle noin vartin. Jalka oli varpaista liki täysin sininen ja muuten punakka. Kroppa on todella todennut sen heikoimmaksi lenkiksi, joka ei kaipaa verenkiertoa ja siten lämpöä.

Minulle on siis tullut jonkinlainen sympaattisen hermoston häiriötila, jossa elimistö hylkii pitkään huolta ja kipua tuottanut, liikkumatonta raajaa. "Jos tuo olisi minun jalka, siihen ei todella koskettaisi veitsellä", lääkärini totesi.

Iloinen mieli on olennainen osa paranemista nyt.

Sympaattisen hermoston häiriö voi aiheuttaa pahimmillaan kroonisen hermokivun. Lisäksi oireita ovat hikoilu ilman syytä ja karvankasvu. Minulla onneksi on vasta tämä väriongelma sekä hankaluudet lämmönsäätelyssä.

Sain ohjeet. Kuntouta jalkaa, ja unohda vamma. Tee kaikkea, mistä nautit. Ole hyvällä mielellä. Jalasta, ja siten elimistöstä on saatava hälytystila pois.

Leikkauksesta Hirvensalo ei antanut kovin ruusuista kuvaa. Kaikki vaihtoehdot ovat melko epävarmoja. Komplikaatioiden riski on suuri. "Ymmärrän, että sä olet nuori ihminen ja haluaisit tietysti vielä urheilla." Niinpä.

Ok. Olen siis aloittanut elämän ilman akillesjännetä. Tavoitteeni on, että opin kävelemään ilman ontumista. Sitä kroppa ei tule kestämään pidemmän päälle.

Asioita, joilla saan jalan pysymään normaalivärisenä

• liikunta. Normisalikäynnit ja kuntopyörän ajo. Vesijuoksu on ihan huippua (vaikka kovin tylsää).
• infrapunasauna, toki myös tavallinen. Infran jälkeen jalka pysyy ihanan lämpimänä pitkään. Lämpimät vaatteet tuntuvat myös auttavan: jos muutenkin paleltaa, kipeään jalkaan menee vielä vähemmän lämpöä.
• kotona venyttelyt ja varvasjumppa. Mitä tukevampi jalkaterä ja nilkka on ja mitä paremmin nilkka liikkuu, sitä vähemmän ontumista.
• mielikuvaharjoittelu: uima-altaassa varpailla kävely ja varpaille nousu. Aivot alkavat uskoa, että molemmat jalat toimivat yhtä hyvin.
• korot. Naiselle tämä on helpompaa. Mitä korkeammat korot, sitä paremmin kävelen.
• hellittely. Hieronta, lämmittäminen kaurapussilla, jalkahoito. 

Edessä on siis tätä elämää pari kuukautta, ehkä enemmän. Olen iloinen tavallisesta elämästä. Olen iloinen liikunnasta. Olen iloinen, etten joutunut vielä kipsiin - en millään jaksaisi sitä enää.

On totta myös, että olen surullinen. Entä jos en koskaan enää juokse, hyppää. Olenko ensi kesän taas kipsissä. Moni on kehottanut tekemään hoitovirheilmoituksen, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt on tsempin aika.

Akilles katkeaa kolmannen kerran

Täydellisiä akillesvammaisen
kenkiä.

Kyllä. Tämä vuosi piti olla vuosi, jolloin jalkavaivat jäävät taa. Vuosi alkoi lomailulla aurinkoisessa Barcelonassa. Jalka jaksoi aika hyvin kaupunkilomailun, jonka kruunasi kenkälöydöt: löysin useat juuri sopivilla 5 sentin tukevilla koroilla varustetut kengät. Miten kiva onkaan kävellä ilman kantakorotusta, kun pelkkä korko riittää.

Suomeen palattua iski liukkaat kelit. Eräänä aamuna töihin kävellessä ajattelin, että olen nykyisin kaikkea muuta kuin entinen reippaasti kulkeva minä - olen hiipivä mummo. Varmuus kuitenkin ennen muuta!

Mutta hiipiminen tai korot eivät auttaneet. Mummona töihin kävellessä jalkaa iski yhtäkkiä kipu. Akillesvamman tunnistaa siitä, että on pakko vilkaista taakse: kuka mua löi jalkaan? Sama tällä kertaa, tosin Mannerheimintiellä kävellessä luulin, että jostain autosta oli lentänyt kivi jalkaan.

Ei tämä nyt ihan terveelle näytä. Kuin
joku olisi haukannut palan jalasta.

Menin Töölön tapaturma-asemalle, jossa edessä oli useiden tuntien odottelu. Kipulääkkeen voimin kävin hoitamassa sovitun esityksen Finlandia-talon seminaarissa. Sen jälkeen viimein pääsin ultraääneen, joka ei kertonut juuri mitään. Sain ohjeet tulla aamulla takaisin syömättä ja juomatta, eli valmiina leikkaukseen. Ilta meni Panacodin voimilla tulevaan valmistautuessa.

Seuraavana aamuna lääkäri totesi, ettei pysty auttamaan. Jalka on kohtuullisen voimakas ("ei uskoisi, että se on ollut 15 viikkoa kipsissä"), siinä on refleksit, eli jonkinmoinen jänne on yhä tallella. Ehkä kyseessä on vain ruhje.

Magneettikuvausta lääkäri kuitenkin suositteli, mutta totesi, etten tule saamaan sitä Töölössä pitkään aikaan. "Olet liian hyvässä kunnossa." Näine hyvineni lähdin töihin. Ehkä jossain määrin onnellinen, ettei kipsiaika alkanut ainakaan heti.

Paras kahvi ikinä. Ei
leikkausta, ainakaan
heti.

Illalla kävin tapaamassa jalan leikannutta Eero Hirvensaloa ja magneettikuvassa. Jalka on oikeasti aika hirveännäköinen, mutta sovittiin, että katsotaan tilannetta ajan kanssa. Jalan hermosto on luultavasti jonkin verran vaurioitunut pitkästä kipsiajasta; jalka on yhä monesti punakka, varpaista sininen, kylmänarka. Jalka saisi olla siis paremmassa kunnossa ennen leikkausta. Kaksi tyypillistä komplikaatiotahan multa enää puuttuu: tulehdus ja veritulppa...

Sain siis ohjeet elää tavallista elämää ja urheilla niin paljon kuin vain pystyn.

Seuraavana päivänä sain tulokset magneetista: jänne on irronnut lähes täysin kantaluusta. Edessä on korjausleikkaus, jossa rakennetaan uusi jänne takareiden tai ison varpaan jänteestä.

Viikonlopun olen nyt tosiaan liikkunut paljon. Vesijuoksua, salia, pientä ulkoilua, kuntopyörää. Aamulla glute bridgessä nousi 100 kiloa kevyesti - ei tarvita akillesta. Tänään suuntaan infrapunasaunaan, jonka pitäisi syvälämmittää kudoksia. Olen tehnyt listaa asioista, jotka pitää tehdä ennen uutta kipsiaikaa. Ison kirjapinon kävin jo ostamassa.

Samaan aikaan valitsen leikkauspaikkaa. Töölössäkin jalka varmaan leikattaisiin, mutta "jatkohoitoja" en ainakaan halua sieltä.

Nyt on selkeästi sanottu, että jalkaa ei olisi pitänyt koskaan hoitaa konservatiivisesti kipsillä. Toki ekassa leikkauksessa olisi myös pitänyt jo tehdä siirre.

Itse olen onnellinen, että olen reippaasti yrittänyt liikkua ja kuntouttaa itseäni ja jalkaa nämä väliajat ja kipsissäkin. Miten huonossa kunnossa olisinkaan muuten. Tunnen jalan myös paremmin: nyt kun jänne on kiinni parilla rihmalla kantaluussa, siinä on yhä yhtä paljon voimaa kuin kipsihoidon jälkeen - mun jalka ei siis kipsillä parantunut kyllä yhtään.

Suuri oppi tästä: kyseenalaistakaa. Ortopedikaan ei ole kaikkitietävä.

Tänä vuonna jalka paranee

Odotettu joulu tuli ja meni. Se tuntui tärkeälle tavoitepisteelle. Ensimmäisestä akillesonnettomuudesta tuli silloin kuluneeksi viisi kuukautta, joten joululahjaksi olisin saanut ensimmäiset juoksuaskeleet. Nyt tavoite oli, että vielä joulunakin jänne on yhtenäinen.

Paranemista on tapahtunut: kävelen kengät jalassa jo jota kuinkin ontumatta. Usein jo kävelen pidempääkin ilman ajatustakaan jalalle. Jänne kipeytyy pidemmän kävelymatkan jälkeen, mutta myös toipuu hyvin. Aamuisin etenkin myös kantapää hieman muistuttelee itsestään. Kengässä on edelleen 2cm kantakoroketta, jonka lisäksi kengissä pari senttiä korkoa.

Tällä viikolla pistäydyin ortopedilla, joka oli hieman huolestunut jänteessä yhä olevasta kuopasta. Ultrassa kuitenkin todettiin, että kyse on enemmän kyömystä kuin kuopasta: katkeamakohdan yläpuolelle on muodostunut paksuuntuma, koska jänne on mennyt kasaan ja arpeutunut. Näin katkeamakohta on alkanut tuntua kuopalta.

Jänne on siis yhtenäinen, mutta sen sisällä on "nestettä": hyytynyttä verta tai arpea. Heikko ja hapero se siis yhä on. Samoin tikit näkyvät yhä selvästi. En tiedä, ovatko ne sulavia ja sinnekö sitten jäävätkin. "Ei takuuta tällä jalalla", tokaisi ultran lääkäri. 6-12 kuukautta ainakin toipumista edessä.

Kävin tällä viikolla nyt myös ensi kertaa fysioterapeutilla, vaikka kovin kovaa jumppaa jalalle ei saakaan tehdä. Kuinka hyvää kuitenkin jo pienet jalan stabiloivat liikkeet tekevät. Huikeaa oli myös, miten jalka viimein muuttui normaalin väriseksi. Se on nimittäin yhä punakka, varpaat helposti vähän siniseenkin vivahtavat. Myös yhden kynnen menetin, noin vain. Pohje on vaan niin merkittävä pumppu jalan verenkierrolle, että pienikin liike muutti värin taas terveeksi.

Varovaisesti siis mennään eteenpäin. Kengät jalassa yhä lähes aina, myös kotona. Liukkaita pelkään kuollakseni. Mutta muuten treeni kulkee ja rauta nousee. Fysioterapeutin sanoin: kaiken muunhan sä voit treenata vaikka miten hyväksi toipumisaikana, et vain tuota toista jalkaa. Niillä ajatuksiin siis kohti uutta vuotta, jona aikana ehkä viimein jalkavaiva jää taakse.

Jos joulukuusta selviää

Kohta kolme viikkoa uutta paranemisyritystä takana. Päivä päivältä usko paranemiseen kasvaa, vaikka huoli, jatkuva varovaisuus ja kipu välillä sitä yrittävätkin nakertaa.

Leikattu akilles on kyllä selkeästi kipeämpi kuin kipsillä hoidettu - ainakin minulla. Katkeamiskohtaa alkaa helposti rasituksessa koskea, ja öisin herään usein tykyttävään kipuun. Nilkkakipuun ei kuole, varsinkin kun on potenut akilleskipua jo vuosia, mutta päälle kipu on raskasta. Kesken työpäivänkin kokeilen välillä, onko jänne todella vielä tallella.

Kävely sujuu jo paremmin, joskus liki normaalisti, mutta vain kengät ja kantakorokkeet jalassa. Kävelen paljain jaloin vain suihkuun jne., muuten kotonakin kiilakorkotennarit aina jalassa. Niillä jalkaa ei tarvitse varoa joka askeleella. En siis ole oikeastaan ollenkaan ponnistanut pohkeella vielä. Näin mennään lääkärin ohjeiden mukaan vuodenvaihteeseen.

Kävely kuitenkin aktivoi paranemista selvästi. Niin leikkaushaavan iho kuin itse jänne ovat vahvistuneet selkeästi.

Vaikka pelkoja on, olen iloinen jokaisesta pienestäkin kävelylenkistä. Tänään joulukuinen aurinko kruunasi noin kilometrin kävelyn lounaspaikkaan - enkä edes ajatellut ihan joka askelta. Lisäksi suuri ilo on ollut salitreeniin palaaminen. Voin kannustaa kaikkia akillespotilaita testaamaan erilaisia liikkeittä, yllättävän moni kuitenkin toimii vaikka pohjetta ei voi jännittää. Reiden, pakaran ja polven lihasten kuntouttaminen auttaa varmasti jatkossa muutakin paranemista.

Olennaista on nyt selvitä läpi joulukuun ilman takapakkeja. Onneksi edelleenkään ei ole liukasta. Vuodenvaihteessa on taas tapaaminen ortopedin kanssa. Tämän lisäksi aloitan varsinaisen kuntoutuksen Omasairaalassa. Töölön sairaalan sairaalalääkärin vastaanottoajan peruin; en usko, että nämä vinkit "älä kiipeile puihin, älä pese ikkunoita ja syö kanaa" auttavat enää tämän enempää.

Leikatun akilleksen ensiaskeleet - ja treeni!

Pari päivää vapaalla jalalla takana. Tunnelma: surkeahko. Kävely: hyvin vaikeaa. Seisominen: hyvin vaikeaa.

Nämä piristävät

Merkittävin ero kipsihoidon jälkeiseen aikaan on se, että jalka ei ole ollut 90-asteen kulmassa ennen walker-saappaasta luopumista. Sain ottaa saappaasta pois vain yhden kantakorokkeen. Näin olen jalka on edelleen hieman ojentunut eikä suostu kääntymään 90-asteen kulmaan. Käytännössä seison siis toinen jalka koko ajan hieman vartalon edessä.

Pelastus on kengät, joita käytän koko ajan, myös kotona. Parhaat ulkokengät minulle on nilkkurit, joissa pieni tukeva korko ja johon saan tungettua kaksi kantakoroketta. Nilkkurin saa myös hyvin auki, ettei jalkaa tarvitse tunkea tai vetää kengästä. Kotona käytän kiilakorkotennareita - naisilla on helppoa, kun valikoimaa on!

Kävelen pienen pieniä askelia ja yritän imitoida oikeaa kävelyä, mutta eihän siitä oikeastaan mitään tule. Kovin paljon jumppaa en ole tehnyt, ajattelin nyt aloittaa pelkillä nilkan heilutuksilla ja katsoa, miten ne toimivat yhdessä kävelyn kanssa - toipuuko vähitellen.

Tein kuitenkin enmmäisen jalkatreenin salilla. Kuntopyörällä ajo sujui tuttuun malliin. Muuten ohjelman on:

• jalanojennuksia laitteessa
• taaksepäin potkuja laitteessa (ns. pakarakone)
• selänojennuksia laitteessa
• lantionnostot, levytanko&painot lantion päällä
• (maljakyykky penkille, kantapäiden alla paksuin levypaino).

Noilla liikkellä olen saanut käytyä reidet ja pakarat läpi ok ilman akillesongelmia. Jalan alaosa nyt jää odottelemaan parempia aikoja.

Ulkona liikkuminen ja treeneihin paluu piristävät, vaikka muuten tämä vammaisuus onkin raskasta - mutta väliaikaista. Toivottavasti Helsinki säilyy yhtä lumettomana vielä pitkään: ei liukkautta kiitos!

Leikatun akilleksen lopputarkastus

Kuusi viikkoa akilleksen ja haglundin kantapään leikkauksesta. Eroon kepeistä ja kipsisaappaasta, mutta mieli ei ole kovin korkealla.

Kävin taas sekä Töölössä erikoistuvan ortopedin sekä yksityisesti leikanneen ortopedin vastaanotolla. Aika erilaiset tunnelmat näiden jälkeen.

Akilleksessa tuntuu yhä selkeästi katkeamakohta; jänne on yhdestä kohtaa kapeampi ja sen päältä taas merkittävästi paksumpi kuin ennen. Leikaanneen lääkärin mukaan jänne on sellainen kuin sen tässä kohtaa pitääkin olla ja paksultakin kohdalta  "mukavan ohut" leikatuksia jänteeksi - paljon paksummaksikin se voisi jäädä. Haavassa on yksi vielä rupinen kohta, jossa lääkäri epäili olevan vielä tikkiä, mutta sellaista ei löytynyt. Iho on hauras eikä sitä saa yhtään venyttää.

Mutta ei saa itse jännettäkään. Seuraavan kuukauden ajan tulee olla todella todella varovainen, vaikka leikattu jänne on kyllä vahvempi kuin kipsattu. Lääkäri myös uskoi, ettei jänne katkea alempaa, vaikka se onkin haglundin takia kovin ohut kantapään kiinnikkeiltään; jänne ei yleensä katkea kahdesta eri kohdasta.

Leikannut ortopedi suositteli kävelyä ensisijaisena kuntoutuksena, mutta ei kieltänyt terapeuttista jumppaakaan: esim. istualtaan varpaille nousua, kuminauha päkiän alla jalanojennuksia jne. Jos jalka on vielä kovin jäykkä kuukauden päästä, voidaan harkita fysioterapiaa.

Kuva: Wikimedia

Töölön sairaalan vastaanotolla tunnelma oli synkempi. Lääkärin mukaan jänne on todella heikonoloinen eikä sillä saa tehdä mitään seuraavaan kuukauteen. Vain varovaista kävelyä kahdella kantakorokkeella ja nilkan heiluttelua jumpaksi. Kahta kantakoroketta (yhteensä noin 2cm) sekä mahdollisesti korkokenkiä käytettävä seuraavat kaksi kuukautta. 5 - 6 kuukauden jälkeen voi yrittää juoksua, ponnistaa aikaisintaan 9 kuukauden päästä.

Ylipäätään Töölön lääkäri koki tarpeelliseksi toistella, kuinka jänteestä ei tulisi koskaa entistä tai hyvää. Ylipäätään käsitys julkisen puolelta on se, että tällaisen vaivan potilas halutaan vain mahdollisimman pian pois kustannuksista. Ontuuko potilas vielä vuoden päästä tai lopun ikää, ei juuri kiinnosta.

Inttämisellä sain sentään kontrolliajan kuukauden päähän. Muuten lopputarkastus olisi päättynyt vain "mene kotiin, ehkä se siitä paranee" -tyyppisiin toivotuksiin. Pieni äänenkorotus johti myös fysioterapeutin konsultaation tarjoamiseen, muuten fysioterapia ei kuulu akillespotilaan hoitoon julkisella puolella. Jätin kuitenkin väliin: sairaalan fysioterapiasta ei ole jäänyt tällä keikalla kovin hyvä kuva.

Kaiken kaikkiaan akillesjännevamman kanssa potilas tuntuu olevan aika yksin. Toisin kuin luunmurtumissa, jossa paranemista voidaan seurata röntgen-kuvauksialla, tässä paraneminen on suhteellista. Mitä kudoksessa lopulta missäkin kohtaa tapahtuu, on jossain määrin arvoitus ilmeisesti paitsi potilaalle, myös lääkärille.

Eihän siinä mitään: varovaisuudesta on syytä muistuttaa tässä kohtaa vakavasti. Itsekin otan sen vielä aiempaakin vakavammin - vaikka en halua elää loppuelämää kipsisaapas jalassakaan. Tässä kohtaa kuitenkin lääkärin muutama kannustava sana paranemisesta ja valoisammasta tulevaisuudesta auttaa paljon.

Tässä kohtaa jaan myös linkin mielestäni kiinnostavaan Marko Tuokon opinnäytetyöhön leikatun akillesjänteen kuntouksesta. Hyvä peruselvitys, miten akillesjänne paranee noin fysiologisesti.

Akillespotilaan edistysaskeleita

Viisi viikkoa takana leikkauksesta ja viikko vielä edessä walker-aikaa. Hitaasti tämä aika menee.

Aloitin viikko sitten varovasti kävelemään ilman keppejä sekä otin yhden kantakorokkeen pois tukisaappaasta. Kantakorokkeen ottaminen oli taas jännittävää, mutta yllättävän hyvin se meni, ei juuri kipua, vaikka jänne joutuu venymään reilun sentin pidemmäksi.

Kävely on aika vaikeaa, koska walkerissa on siis vielä yksi koroke, ja se on siis todella korkea. Toinen keppi kulkeekin tukena mukana aina ulkona liikkuessa, mutta sisällä menen jo aika pitkälti ilman kepin tukea. Onneksi Helsinkiin ei vielä ole tullut lunta, joten liukastumista ei ole vielä tarvinnut pelätä.

Töissä. Joo se on vain akilles,
mutta olo on välillä kuin
80-vuotiaalla mummolla.

Jalka on ollut kyllä kipeämpi kuin kipsihoidon aikana. Etenkin poistettua haglundin kantapäätä särkee, mutta usean vuoden kantapääkivuista kärsineelle se on toki pientä. Lähinnä huolestuttaa, millainen kantapää tulee olemaan: näinköhän sillä koskaan enää lenkkeillään.

Kepeistä luopuminen tuo niin paljon vapautta. Olen käynyt tekemässä taas salitreeniäkin, tosin en oikeastaan mitään jaloille. Jos jotain lohdullista, niin voimatasot on säilyneet yläkropassa aika hyvin. Olen nukkunut paljon ja hyvin; ehkä tämän lepäilyjakson jälkeen saa itse asiassa hyvän kehitysvaiheen päälle!

Jalka sen sijaan on aika surkea näky. Vaikka pohkeeni ei nyt muutenkaan ole kovin paksu, onhan se nyt aivan tyhjää täynnä kahden kipsijakson jäljeltä. Varovaisesti kuitenkin arvioisin, että itse jalkaterä on jäntevämmän oloinen kuin ensimmäisen pitkän kipsijakson jäljeltä. Nilkka tuntuisi liikkuvan myös, vaikka en ole kovin kovaa jumppaa sille uskaltanut vielä tehdä.

Jänne on paksun oloinen katkeamiskohdan yläpuolelta, ja itse katkeamiskohta tuntuu kyllä ohuempana. Tosin siinä kohtaa on yhä myös eniten jälkiä leikkauksesta. On selvää, että ohut kantapään iho paranee näköjään paljon paremmin kuin tämä jänteen kohta. Kantapää oli aluksi täysin tunnoton, nyt ihoon on alkanut tulla taas hienoisesti tuntoakin.

Viikko siis vielä edessä. Jo pari päivää aiemmin olen varannut ajan leikanneelle ortopedille, joten jo silloin saan tietää tilanteen. Töölön erikoistuville ortopedeille en lopputarkastusta enää jätä.